Jasså mycket

Ensinnäkin eilinen. Eilinen ei varsinaisesti kuulunut mihinkään päivien aateliin. Herätys oli vielä ihan positiivinen, sillä postiluukusta kolahti Disneylandin työsopimus, jossa muuan muassa ystävällisesti kerrotaan minkä värisiä sukkia minulla on lupa käyttää työasuni kanssa. Valitettavasti olin edellisenä päivänä laiskuuttani jättänyt lääkkeet ostamatta, ja päälleni alkoi vyöryä noin kolmen universumin kokoinen lasti fyysispsyykkistä pahaa oloa. Olisin erittäin mielelläni kuollut, mutta oli muuta tekemistä. Kävin lääkärissä seurantakäynnillä ja reseptejä uusimassa, mutta olin niin keskittynyt oksentamisen ja hysteeristen itkukohtauksien iloihin, etteivät lääkäritädin empatiantäytteiset lauseet oikein kulkeutuneet perille. Jotain se puhui siitä miten Disneyland-työkyvytön mahdollisesti olen, ja jos olisin ollut hieman vähemmän hyperventiloivampi, olisin vastannut tädille takaisin mahdollisesti joko ”O RLY?” tai ”No shit, Sherlock”. Seikkailuni jatkui apteekissa, jossa ensimmäinen yhteistyökyvytön apteekkihenkilö väitti ettei muovipäällysteisiä sukkulalääkkeitä muka voi puolittaa ja toinen yhteistyökyvytön apteekkihenkilö puolestaan ilmoitti että ei, ei löydy yleisövessaa. Valitettavasti pahoinvointikohtaukseni ei ollut kontrolloitavaa laatua, joten syöksyin paniikinsekaisessa mielentilassa lähimmän kahvilan vessaan oksentamaan ulos noin kolme neljäsosaa sisuskaluistani. Siellä vessan lattialla harrastin terävää havainnointia ja päädyin siihen lopputulokseen, että pitelin edelleen kädessäni apteekin omaisuudeksi luokiteltavaa maksuläpyskää sekä totaalisen maksamattomia mielialalääkkeitä sisältävää muovipussia. Oh well.

Myöhemmin kuormitin poikaystävääni kiitettävällä määrällä itkunsekaisia vollotuspuheluita ja lopulta alkoi helpottaa. Pienen ryhdistäytymisen jälkeen linnoittauduin nurkan takana asuvan ystävän sängylle kuuntelemaan akustista musisointia ja voimaan enää vain puolisurkeasti. Kunpa osaisin olla aktiivisempi tuollaisten ihmisiä sisältävien toimintojen kanssa. Auttoi aika kamalasti. Tosin illalla kotona mikään ruoka ei suostunut pysymään sisälläni ja palasin surkuolotilaan. Onneksi sentään tuli Greyn anatomia telkkarista. Aamuyöllä joskus puoli kuudelta heräsin nälkään ja söin überaikaisen aamupalacocktailin ja huomasin selvinneeni elossa eilisestä.

…

Vielä lyhyt selostus pääsiäisestä. Se oli runsasmunainen ja vähärairuohoinen. Yksi rusakkopupukin bongattiin pogoilemassa tuolla asvalttiviidakossa. Lapsekkaan naivistisen atmosfäärin osatekijöinä olivat ainakin leffaputki - Notre Damen kellonsoittaja, Monsterit Oy, Toy Story, Harry Potter ja viisasten kivi - sekä nonparelleina jäätelön päällä aivan ihana Tv-resistorin keikka Klubilla. Musiikki oli niin söpöä, täynnä intiaanidiskoja ja lovea ja muurahaisia ja poneja. Olisin voinut keikkua niiden tahdissa aamuun asti, oli niin kivaa pitää Lauria kädestä ja kuunnella höpsöjä lyriikoita ja pimpelipompelilelumusiikkia. Kaikki emoilijat voisivat lisätä pari ponia ja pimpelipompelia sinne sydänverisen mesoamisensa sekaan, niin varmasti säästyisi muutama teiniranne juustohöylän kosketukselta. Niin.

Ei muuta.

Eipäs kun joo, oli sittenkin vielä muuta. Pääsiäiseen kuului myös Circus Mundus Absurdus. Se oli esteettistä. Tuli mieleen Wikipedian Aestheticization of violence -artikkeli. Tatuointeja ja valkoisia naamoja ja mustia silmiä ja lävistyksiä ja verta, mmm. Toisaalta ne jutut olivat niin pelottavia, että seisoin Laurin selän takana piilossa välttyäkseni vahinkokuolemalta siinä lasinsirujen ja tulen ja piikkien ja miekkojen ja veren melskeessä. Mutta oi kun se piikkipäinen Lassi oli nam. Minun ja Lassin tuttavuus etenikin aikamoista vauhtia. Harvoin sitä törmää miehiin, jotka jo tunnin sisällä ensitapaamisesta alkavat ylpeinä esitellä sukukalleuksiaan. Ja ömh, vielä harvemmin sitä törmää miehiin, jotka jo tunnin sisällä ensitapaamisesta alkavat ylpeinä esitellä sukukalleuksiaan ja niistä roikkuvia auton renkaan vanteita. Niin.

1 < 2

Olen nyt vähän ehkä siirappihattarainen, mutta sanon silti. Niin että niin, kaiken tyhmän masennusaaltoilun keskellä on kuitenkin edes yksi kiintopiste, jotain mistä haluan pitää kiinni niin lujaa kuin jaksan. Vaikka useimmiten pitääkin tyytyä vain sanoihin meseruudussa tai ääneen puhelimessa, niin ne sanat ovat maailman tärkeimmän ihmisen näppäilemiä ja se ääni on maailman tärkeimmän ihmisen ääni. Voin syödä kourallisen rauhoittavia päivässä, mutta niiden vaikutus on aika surkean mitätön verrattuna siihen, miten hyvältä tuntuu päästä sen maailman tärkeimmän ihmisen syliin. Kunpa voisin käpertyä sinne nyt ja vaan olla lähellä. On ikävä ja rakastan vaan niin kovasti.

(Joudun olemaan pari päivää ilman vaaleanpunaisia sukkulalääkkeitäni, ja mahdollisesti osittain siitä johtuen hieman kuohuu yli ja itken silmät pois päästäni nyt.)

Tappajavalasratsastaja

(Huomatkaa toki, että otsikossa esiintyy vain yhtä vokaalia.)

Peruutin psykon, kun en päässyt ylös sängystä. Harmi. Sitten jatkoin uniani. Ja ne olivat kummallisia. Harrastin kung futa ilkeitä leopardeja vastaan, kun ne yrittivät viedä kanoja kanatarhastani. Kanatarhani oli äidin edellisessä kodissa, lähellä merta. Minulla oli pieniä kauniita kissoja sylissä. Nukuin vanhassa huoneessani, kun alakerrasta alkoi kuulua PMMP:n Kesäkaverit. Päättelin, että äiti ja veli kuuntelevat sitä. Sitten heräsin. Kesäkaverit jatkoi soimistaan. Se kuuluikin naapurista. Ne kuuntelevat aina musiikkia niin kovaa. Tänä aamuna ne kuuntelivat poikkeuksellisen hyvää musiikkia. Molokon The time is now soi ainakin kahdesti. Se on hyvä. Ja Moloko-nimi on peräisin Kellopeliappelsiinista. Se on venäjää ja tarkoittaa maitoa. Kai.

Olen nähnyt kummastuttavan paljon unia äidin edellisestä kodista meren rannalla. En tiedä miksi. Ehkä olen regressoitumassa lapseksi, ja palaan unissani lapsuuden maisemiin. Ja maustan lapsuuden maisemiani leopardeilla. Ehkä. Yhtenä yönä nukuin Laurin kanssa, ja näin unta käärmeistä. Koko ranta oli täynnä käärmeitä. Ja ala-asteen musiikinopettajani Kaitsu kulki aina meidän käärmerannan kautta kouluun. Se käveli rannalta suoraan mereen ja kahlasi sitten kouluun.

*

Aaaah. Kuuntelen Lapkon uutta sinkkua. Killer Whales. Ja tykkään. Tykkään myös uusista promokuvista, joissa on harmaita merenrantoja ja nahkaa. Pian tulee uusi levy. Ja keikkoja. Varmasti menen. (Tuntuu melkein hassulta innostua tästä, koska en ole aikoihin jaksanut oikein innostua mistään.) Parasta Lapkossa on Maljan orgastinen lavapresenssi. Jos osaisin ikinä nauttia mistään sillä intensiteetillä, jolla Malja tuntuu nauttivan esiintymisestä, olisin...no, en ollenkaan oma itseni. Eikä minua hävetä yhtään tykkäillä kyseistä kokoonpanoa, joten kaikki lapko-hyi-hyi -ihmiset voivat puolestani haukata paskaa.

*

Merkittäköön vielä muistiin, että majailen atm tähänastisen elämäni syvimmässä aallonpohjassa, enkä toistaiseksi tiedä miten jaksaisin päästä sieltä pois. Neito merihädässä! Heittäkää kellukkeet!

Värisevää sielua pitää tallata niin vitusti

Pimpelipompeli.

Mikki Hiireltä tuli postia: "...we feel your backround and experience may be of interest to us for future opportunities...blaablaa...we would like to keep your application on file and recontact you, should an position become available." Saatanan siimahännät ja housuttomat ankat, olisin halunnut sataprosenttista faktaa töiden ajankohdasta ja luonteesta, en ympäripyöreää jonotuslista-schaissea. Olin varmaan edellisessä elämässäni joku natsisaksalainen kaasukammio-ovimies, ja nyt minua rankaistaan toistuvilla korvatulehduksilla ja piinaavalla kesätyöepätietoisuudella. Äh kun haluaisin räjähtää sumuksi.

Kävin lääkärissä aamulla. Se käski heittämään Cipralexit roskikseen, antoi käteen paketillisen kivoja vaaleanpunaisia muovipäällysteisiä sukkuloita, kirjoitti kaksi uutta reseptiä ja huomautti ystävällisesti, että niillä ei sitten vatsahuuhtelua pidemmälle pääse. Muistin vihdoinkin käydä labrassakin, jossa verenimijätäti armollisesti tyytyi yhteen putkiloon.

Kotimatkalla poikkesin Naantalin aurinkoisessa täyttämässä kofeiinivarastojani ja itkin pitkin Iltalehteä. Iltalehtien suojassa on sikäli normaalia pillittää, että se roskajournalismin ja paskanjauhannan määrä saisi kenet vain keskinkertaisillakin älynlahjoilla varustetun kaduntallaajan kyyneliin.

Aamuyöstä sunnuntaina istuskelin Marina Palacessa Palefacen kanssa jammailemassa Turkujazzin jälkiaalloissa. Pitäisi kai vierailla öisissä Hese-jonoissa useamminkin. Herra Kalpeanaama oli oikein viihdyttävää seuraa. Humalatilasta johtuen sain todellakin pinnistellä, etten olisi sortunut pienen Colgate Soulmate -serenadin kerjäämiseen. Muistan kun joskus Back to square onen aikoihin katsottiin Martin kanssa Palefacen esiintymistä Summerissa ja naurettiin, kun juontaja ei osannut ääntää sen nimeä oikein. Olen tulossa vanhaksi.

Joskus vielä rikon

Minulla on psykologina mies, joka näyttää pojalta. Sellaiselta pieneltä pojalta, joka saa kotona iltaisin tukkapöllyä. Usein se näyttää hämmentyneeltä, muttei koskaan kiusaantuneelta niin kuin minä. Joskus se kättelee istunnon lopuksi, ujosti eikä yhtään vakuuttavasti. Uutta aikaa varattaessa se lakkaa olemasta kömpelö. Se kieppuu tietokonetuolissaan selkä minuun päin, laittaa papereita tulostimeen, naputtelee näppistä tositosi nopeasti. Luulen, että se yrittää hosumisellaan antaa minulle aikaa koota itseni ennen lähtöä. Sen sohvatuolin vasemmanpuoleisen käsinojan 
kangaspäällysteeseen on kulunut sormenjäljet.

Yritän olla tuijottamatta pikkupöydällä nenäliinapakkauksen vieressä olevaa kuivakukkamaljakkoa. Samoja kukkia on odotushuoneen puolellakin. Samoja kukkia oli isän luonakin. Ihan samoja typeriä kukkia takan päällä.

Ajattelin ehkä ostaa kausikortin jollekin kuntosalille. Voisin vaikka pyöräillä kuntopyörällä.

Haluaisin kuunnella musiikkia, mutten tiedä mistä pidän. Voisin kuunnella jotain iloista, mutta iloinen musiikki on yleensä paskaa musiikkia.

Kuoppa

Myttyyn on mennyt. Vähän kaikki. Mutta ei mene Britneylläkään hyvin, yritti hirttäytyä klinikan lakanoihin juostuaan ympäriinsä huutamassa olevansa antikristus. Eilen dyykkasin roskiksesta Hesarin liitteet, luin niitä aamuyöhön juustonaksujen voimalla, otin pari nappia ja heräsin neljältä päivällä tykyttävään päänsärkyyn. Motivaatio on miinuksen puolella, enkä oikein keksi miksi pitäisi jaksaa yrittää. Joten en yritä. Enkä jaksa.

Lääkäri ja psyko kyselevät jatkuvasti, mistä pidän ja mitä haluaisin tehdä. Jos tietäisin mitä haluaisin tehdä, varmaankin tekisin sitä, enkä kuluttaisi päiviäni nukkuen. Niinpä vastaan niille, että haluan nukkua ja syödä. Sitten psykologi ehdottaa monivuotista psykoterapiaa ja lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä. Mikä niitäkin vaivaa? En halua mitään ikuista sohvaterapiaa enkä
turruttavia pillereitä. Ne eivät korjaa minua. Kun psyko pyytää luettelemaan haukkumanimiä, joilla isä on kutsunut minua, tai rangaistuksia, joita isä on minulle antanut, en todellakaan tunne
minkäänlaista helpotusta tai vapautumista. Oikeastaan minulla on vaikeuksia ymmärtää koko psykologisysteemiä. Vanhoissa paskoissa muistoissa kieriminen ei auta vittuakaan. En tiedä,
miksi minun pitäisi käydä läpi niitä asioita. En ole missään vaiheessa kieltänyt niiden asioiden
olemassaoloa, en ole kieltäytynyt ajattelemasta niitä. Olen antanut anteeksi. Ne asiat eivät ole enää muuttumassa mihinkään suuntaan. "Ne asiat" voivat puolestani mennä vittuun tai olla menemättä, se ei vaikuta nykytilanteeseen mitenkään. Se, mikä nykytilanteeseen vaikuttaa, on sitten hieman suurempi mysteeri. Kuvailin psykolle, että tuntuu vain siltä kuin olisin saanut jonkun flunssatartunnan, jonkun minusta riippumattoman tartunnan, jonkun möykyn aivoihin. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta siltä se tuntuu. Ja se tuntuu. Se tuntuu koko ajan.

Aggressiivinen olo. Tekisi mieli repiä ja potkia. Menen pian soittamaan naapurin ovikelloa ja kysymään vapaaehtoisia.

Darwinin ejakulaatioteoria

Kaikenlaista, muttei mitään. Eilisen kohokohta oli se, kun illalla satoi kiiltävää kevyttä lunta, joka näytti katulamppujen valokeilassa ihan hyttysparvelta.

Disneyland Parisin työhaastattelussa mielistelin samettipukuista homoaksenttimiestä parhaan kykyni mukaan, ja pyrin osoittamaan innokkuuteni luopua kokonaan omasta persoonallisuudestani tullakseni pesunkestäväksi Disneyland-propagandalla kyllästetyksi amerikkahenkiseksi muovinukeksi. Kieli ruskeana odottelen postia Mikki Hiireltä.

Nyt katselen vanhoja Simpsoneita, joissa Homer on haalistuneen vaaleankeltainen, ja yritän olla tiedostamatta ympärilläni tanssivaa villakoirakulkuetta. Tiskialtaassa kasvaa jotain eksoottista ja
jääkaapin juustoraastepussin sisältö on läpikäynyt drastisen transformaation. Huoh.

Cipralex sai kaksi uutta lääkärin määräämää ystävää, Mirtazapinin ja Zolpidemin. Yhdessä ne kisailevat siitä kenen nimessä on eniten vierasperäisiä kirjaimia, ja kuka aiheuttaa parhaimmat hallusinaatiot nenän kautta vedettyinä. Ensin mainitun ansiosta tekemättä jätettyjen ja laiminlyötyjen velvollisuuksien loputon lista ei enää aiheuta ahdistuksen ja syyllisyyden tunteita, joten voin surutta jatkaa holtitonta lusmuiluani. Aamen, ja kas, seinästä kasvaa pinkkejä sieniä!

Eilen kävin Petran kanssa Cafe Artessa juomassa pyöreistä kulhoista café au lai'ta. Seinillä oli klovnimaalauksia, jotka entisen kuviksenopettajani arvoasteikolla olisivat kenties olleet banaalin
keskinkertaisia ja täynnä tunkkaista symbolismia, mutta minulla on onneksi aina ollut silmää keskinkertaisuudelle. Lisäksi siellä istui valkotukkaisia arvokkaita mummoja, joihin olen myös aina ollut heikkona. Ai niin, ja vihreällä hyytelöllä kuorrutettuja ylihinnoiteltuja kakkupaloja. Näyttivät varsin radioaktiivisilta. Lisäksi Laurin kanssa suunnittelemme ottavamme tulevaisuudessa asuntovakuutuksen. Eiköhän tämä tästä.

Osta mielenterveys, omavastuu 17,75/kk

Niin huoh, kävin apteekissa kiristelemässä hampaitani, kun 
mielenterveyteni kuukausittainen ylläpito maksaakin rahaa. 
Myönnettäköön, että tulevaisuutta ajatellen lääkkeet saattavat olla 
ihan hyödyllinen sijoitus, kenties jopa hyödyllisempi kuin uudet 
punaiset skottiruutuiset juhlakenkäni, mutta silti, yhyy-nyyh-viil-viil. Psykosedästäkin joudun pian maksamaan, mikä olisi ihan
hyväksyttävää, jos siitä jäisi käteen muutakin kuin nenäliinoja. 

Tänään äiti pelasti päivän tuomalla myslileipää, pussikeittoa, juustoa ja silitysraudan. Lyhensi vielä uudet asianajajahousunikin, ja tarjosi ylihinnoiteltua lattea Cafe Brahessa. Tuntui kivalta. Ihan mukavaa vastapainoa eiliselle, jolloin en jaksanut edes nousta sängystä mennäkseni luennoille, ja jopa minun ja parini videoitava pilvenpolttoesitelmä jäi tekemättä. Videoitava pilvenpolttoesitelmä onkin sitten kehittävintä mitä olen yliopistolla puuhastellut tässä viime aikoina.

Piparitalotragedia

 
Kuuntelen Husky Rescueta.

Joku kilistelee lusikkaa mukissa tuolla naapuriasunnossa. Eilen siellä soi kovaa joku mauton musiikki.

En löytänyt äsken kynsisaksia, joten leikkelin kynnet tylpillä suurilla Ikea-keittiösaksilla. Lopputulos on kubistisempi kuin Picasson Avignonin naiset. Pyörän avainkin on ollut hukassa jo ikuisuuden. Isä kysyi olenko vienyt pyörät talvisuojaan, ja valehtelin sujuvasti, vaikka tosiasiassa pyörä on hautautunut jonnekin tuonne sisäpihan kinoksiin. Kai se keväällä sieltä löytyy. Avaimien löytymisestä en ole niinkään varma. En ole tosin etsinytkään.

Tänään ehdin ensimmäistä kertaa ajoissa psyko(logi)lle. Se tuntuu jo melkein rutiinilta. Joka perjantai menen sinne, ja ajan loputtua mulla on sylissäni suuri nenäliinoista rypistetty pallo. Tänään näytti lupaavasti siltä että onnistun välttämään kaikki pateettisen ylisentimentaaliset silmänvuotoilmiöt ja nenäliinamytyt, mutta loppumetreillä kaikki menikin sitten pipariksi ja nonparellit vain kimpoilivat lattialistoista. (Kaikki meni nonparellipipariksi.) Syliin ehti sittenkin syntyä keskikokoinen nenäliinamytty ennen kuin psyko sanoi ajan loppuvan. Otin myös ensimmäistä kertaa kokonaisen pillerin, koska tuollaisia kärpäsenkakan kokoisia nappeja on niin helkutin vaikea puolittaa ilman, että jäljelle jää vain epämääräistä pölyä.

Olen juonut ihan kamalasti teetä. Se on niin sympaattinen juoma, mihin sitä ihmissuhteita tarvitseekaan, kun voi vain nököttää yksin pimeässä hörppimässä kuumaa piparminttuteetä. Ostin sellaisen teepallonkin, jonne sitten lusikoin chilillä, mustapippurilla ja kookoksella maustettua intialaista Chai-lattea, haudutan ja teeskentelen että teepalloilla pelleily jotenkin parantaisi oloani. Lempimakuni on kuitenkin mansikanpaloilla maustettu Aavikkokerma-punapensastee, joka vie kielen mennessään ja sisältää vieläpä kaikenkarvaisia antioksidantteja ja soluja puhdistavia entsyymejä...vaikka hittoako minä niistä terveysvaikutteista, riittää kun voin viettää itseni kanssa semisofistikoituneita teetä ja sympatiaa -hetkiä.

Iltasanomien kansiteksti "Kirkan hetki löi" oli mielestäni mauttomuuden multihuipentuma. Ylipäätään ahdistaa tuollainen, että ihmisen kuoltua kaikki lööpit kirkuvat kuolemasta, leskien surusta ja tuskaisista viimeisistä hetkistä. Julkisuuden henkilöt harvoin saavat elää rauhassa, joten minusta heille voisi suoda oikeuden kuolla rauhassa. Tietenkin asiasta uutisoidaan, mutta minusta on ällöttävää että heti seuraavana päivänä jossain Ruben&Joonaksessa triviaalitiedoilla brassailevat "ystävät" kieriskelevät julkisessa surussaan. Tuntuu, että keltaisella lehdistöllä on komeroissaan valmiit R.I.P.-ekstrat kaikista yli viisikymppisistä julkkiksista, jotta yllättäviinkin kuolemiin voidaan reagoida salamannopeasti 25-sivuisella speciaalilla. Ja hyvin myy. Vanhaksikin tässä alkaa itsensä tuntea, kun ikuisesti olemassa olleet kirkat ja juicet kupsahtelevat ympäriltä. Kenen vuoro seuraavaksi? Saammeko nähdä Iltasanomien uutisoivan kuinka "Lumi teki enkelin Hectorin eteiseen"? Entäpä miten olisi "Paula Koivuniemi - aikuisen naisen kuolema"?

Ja miksi vihannekset ovat niin kalliita? 2,50 kukkakaalista!?

Mulla on vain yksi ilme/ se ei ole surullinen/ eikä se ole iloinen/ se vain jäi kasvoilleni eilen/ enkä viitsinyt sitä enää muuttaa

Viisi haavetta. Aavetta. Navetta. Valetta. Sadetta.

1. Joku nappikaupan omistava vanha rouva päättäisi luopua nappibisneksestä ja myisi liikkeensä minulle tositosi halvalla ja perustaisin pienen ihanan putiikin, jossa myytäisiin hienoja asioita ja uniikkikappaleita, retrotarratossuja ja sarjakuvia ja hölmöjä t-paitoja. Ja aamupäivisin kävisin sen vanhan rouvan kanssa Aschanilla syömässä leivoksia, koska rouva olisi hieman yksinäinen (mutta aina arvokkaan näköinen, sellainen kuin se kettunainen Voiman kannessa joskus).

2. No olisi kiva asua sellaisessa avarassa ja askeettisessa isoikkunaisessa piilodesign-talossa. Laurin kanssa. Seinien pitäisi olla maalattavat, ei tapettia. Ulkopuolelta se voisi olla sellainen funkkisbetonilaatikko.

3. Olisi myös kiva matkustaa Pariisiin ja päästä töihin vaikka Chloén, Moschinon tai Marc Jacobsin liikkeeseen...Tai no lohdutuspalkintona edes pyörittelemään hattaroita Eiffelin juurelle, pliis mitä vaan! Voisin asua missä vaan teltassa tai pahvilaatikossa (ja föönata tukkaa metron yleisten vessojen käsienkuivatuskoneen alla niin kuin Madonna Finding Susanissa.)

4. Voisin kirjoittaa jonkun hyvän kirjan, ei ehkä romaania vaan jotain Hanna Hauru -tyylistä lyhyttä kamaa, ja sitten Sammakko julkaisisi sen toooosi hienolla kannella ja se saisi ylistävän arvostelun Hesarissa. Voisin jäädä vaikka Sammakkoon töihin ja kirjoittaa freelancerina Imageen ja Muotoon ja sellaisiin.

5. Olisi myös kivaa laihtua sellaiset 10 kg, leikata tukka ihan lyhyenlyhyeksi ja ostaa uudet paksusankaiset nörttisilmälasit.