Cher Journal

[Ajattelin kirjoittaa tähän osia ranskankielisestä päiväkirjastani. Repikää siitä :D]

On dit que la première fois est toujours la plus difficile, mais je ne le crois pas. De plus, je suis une experte quand il s'agit d'un journal. J'ai gardé tous mes journaux pour ne pas oublier toutes les idioties que j'ai faites. Je doute que certains considèrent le journal comme un truc qui a fait son temps mais ils sont complètement à côté de la plaque! En effet ce journal sur Internet est très modern.

C'est un journal public, c'est-à-dire que n'importe qui peut le lire. On peut dire que c'est un exemple significatif du monde moderne où la publicité est tout à fait normale. La liberté de parole est bien sûr limitée dans une certaine mesure quand on écrit publiquement, mais d'un autre côté c'est très gratifiant. Les personnes inconnues peuvent commenter mes pensées et j'ai la possibilité de susciter la discussion et ouvrir les yeux aux gens sur des choses variées.

À propos, il faut que je trouve un cadeau à S parce qu'il m'a invitée à son anniversaire. Je lui ai déjà prêté mes livres anglais mais cette fois ca doit être quelque chose de finlandais. Peut-être qu'un magazine de bandes dessinées sur Moumine le Troll serait bien? Mais ces magazines de bandes dessinées originaux en noir et blanc, est-ce qu'ils sont toujours vendus quelque part? Je n'ai aucune idée, moi! Alors, il faut que je fasse un tour dans les librairies.

Pourvu qu'il soit déjà vendredi soir...Je suis très fatiguée. La bonne nouvelle, c'est que T m'a invitée à sa fête de Noël. Elle n'a invité que 40 personnes et je suis heureuse d'être parmi les invitées. Ca me rend triste quand même : cette hiérarchie stricte du lycée. Je ne me trouve pas bien ici à Paimio où l'ambiance n'est pas vraiment tolérante. J'ai échangé des idées sur cette l'étroitesse d'esprit avec J, et nous avons constaté comme un seul homme que les gens ici ont des préjugés contre les opinions originales et contre les personnes exceptionnelles. C'est toujours comme ca dans les petites villes...

Hei tonttu-ukot hyppikää

Eilinen pikkujoulupippalointihässäkkä paljastui aamuyötä lähestyttäessä suorastaan onnistuneeksi. Jospa nyt hieman kertailisin illan kulkua tähän, jotta kaikille aikaisessa vaiheessa sammuneillekin tarjoutuu näkökulma illan tapahtumiin. Hitaanpuoleisesti käynnistyneen juhlintamme alkumetreihin kuului suoristusrautatunteilua, naisellisen epäloogista autoilua eri kohteiden välillä ja yksi tuntematon mies autossani. Oikeaan osoitteeseen päästyämme tapahtumat etenivätkin normaaleja ratojaan : Eräs sauvolainen pyöri pitkin lattioita jo ennen yhdeksää ja toinen sauvolainen koki tarpeelliseksi oksentaa kanssajuhlijoidensa vaatteille. Herra Isäntä (myöskin sauvolainen) paistoi puolen yön aikoihin kyljyksiä Atria-esiliinassa, ruokaili, oksensi ja sammui.

Pikkujoulutunnelmaa loivat päästä päähän kulkeneet poronsarvet, possunaamari, "tahmeaa kohtaa" painettaessa joululauluja soittanut kravatti sekä T:n äidin karvalakki, johon minäkin kovasti tykästyin. Kaksi mukavaa herraa naurattivat minut kuoliaaksi koulupäiväkrapulaa ja sipsikulhoihin oksentelua koskeneilla jutuillaan, ja kolmas herra teki päätelmiä hiusteni perusteella: "Hei sulla on tollanen kasaritakatukka, kuuntelet varmaan The Clashia ja Ramonesia?" Erään neidon tissejä käytettiin tuhkakuppina, ja erään toisen neidon kanssa harrastin (ainakin miesten tulkinnan mukaan) kuumaa lesboseksiä. Välillä kuskasin ystäviäni Tammariin roskaruokailemaan, ja tällä reissulla E:n poikaystävä kertoi haluavansa näyttää Tina Turnerilta, mikä on tietenkin hyvin yleinen ja ymmärrettävä toive.

Vielä myöhemmin pohdiskelimme pienen autoni uumenissa muun muassa niinkin perimmäisiä kysymyksiä, kuin että kuinka monta reikää meissä autooni ahtautuneissa oli yhteensä. Montahan niitä oli. Joskus aamuyöllä lähdin erään herrasmiehen kanssa Nesteelle paninille ja kahville, mikä osoittautuikin hyväksi ideaksi. Olisin voinut istua tyhjällä huoltoasemalla vielä toisenkin tunnin maailmaa ja pastareseptejä pohtimassa, mutta äitini mielenrauhan takia kotiin oli lähdettävä. Köröttelin kotiin hyväntuulisena ja pirteänä, muistaakseni joskus neljältä aamuyöllä.

Valaistuminen olikin vain katkaisijan päässä

Minuun on iskenyt jonkinmoinen myöhäisteini-iän AD/HD, sillä keskittymiskykyni on tässä lähiaikoina ollut jotakuinkin samaa tasoa kuin nikotiiniriippuvaisella hamsterilla. Tästä ikävästä regressioilmiöstä johtuen en ole jaksanut pusertaa sielunelämäni viimeisimpiä käänteitä kirjalliseen blogimuotoon, vaan olen ylikuormittumisen pelossani jaellut pintapuolisia ajatuksenrippeitäni muun muassa viattomille mesevastaantulijoille. Ehkäpä nyt kuitenkin yritän kofeiinin voimalla saada harmaat hamsteriaivosoluni liikkeelle.

Olen kokenut filosofisen valaistumisen. Kyseessä ei tosin ollut mikään tajunnanräjäyttävä Heureka-ilmiö, eikä pääni yläpuolelle syttynyt pienintäkään hehkulamppua. Tajusin, että filosofian oppikirjojen neutraali, lähes kantaaottamattoman faktavirta latistaa filosofisten teorioiden informaatiosisällön kuiviksi toteamuksiksi. Monet teoriat ansaitsisivat tuekseen ylisanoja ja fanfaareita tai vaihtoehtoisesti musertavaa kritiikkiä - jotain, mikä saisi välinpitämättömän lukijan heräämään apaattisuudestaan.

Tietoa kaadetaan päällemme jatkuvasti niin paljon, ettei se tunnu enää miltään. Varsinkin abstraktiin asuun muotoillut filosofiset ajatuskiemurat tuntuvat usein vain sivistyneiltä sanajonoilta ja todellisuudesta irtautuneilta irrationaalisilta korulauseilta. Erityisesti ns. huonot opiskelijat kompastuvat ymmärrysyrityksiinsä jo alkumetreillä, juuttuessaan semanttisiin koukeroihin. Mielestäni filosofian oppikirjojen objektiivisuutta tavoittelevat ilmaisukeinot eivät yllytä lukijaa ajatteluun. Faktavirtaa pitäisi värittää sentimentaalisemmilla sanavalinnoilla. Flegmaattinenkin lukija saattaisi tarttua "tunnekoukkuun", inhimillisiin tunteisiin vetoavaan tekstiin. Hienovaraisella, lähes huomaamattomalla tunteisiin vetoamisella lukija voidaan houkutella AJATTELEMAAN.

Konkretisoidakseni sekavaa höpötystäni annan lyhyen esimerkin. Odysseia-nimisessä oppikirjasarjassani David Humen opeista kerrotaan muun muassa että "Humen giljotiinin mukaan deskriptiivisistä väitteistä ei voida päätellä normatiivisia tai preskriptivisiä väitteitä. Hume siis kritisoi kausaalisuutta ja induktioperiaatetta." Ahaa, selvä. Vaikka ymmärränkin nämä sivistyssanat ja siten myös lauseen sisällön, se ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Humen periaatteet voisi ilmaista myös toisella tavalla, itse muotoilisin sen esimerkiksi näin : "Humen rajojarikkova empirismi jättää metafysiikan kenttään kuolettavan jäljen. Hume murskaa ajattelutottumuksemme väittäessään, että syy-seuraussuhde on olemassa vain omassa mielessämme. Tällöin meillä ei ole mitään perustetta uskoa, että tulevaisuus toistaa menneisyyttä. Tämän järisyttävän väitteen myötä yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä kivijaloista murtuu: tieto menettää merkityksensä." (En itse pidä Humen väitettä uskottavana, mutta joka tapauksessa se on mielestäni erittäin dramaattinen ja ajatuksiaherättävä väite, kun asia vain ilmaistaan oikealla tavalla.)

Että sellaista tällä kertaa. Tämä oli siis vain nöyrä mielipiteeni, enkä mitenkään yritä väittää tietäväni mitään mistään sen paremmin kuin kukaan muukaan :)

L ja E kasassa

Unohdin kertoa, että Ylioppilaslautakunnan viimeiset tuomiot lätkäistiin perjantaina käteen. Kirjoitin siis äidinkielen ja A-ruotsin jo syksyllä. Ikävä kyllä YTL:n kunnianarvoisat sensorisedät ja -tädit eivät arvostaneet äidinkielen ainettani aivan yhtä paljoa kuin opettajani: täytenä 99 pisteenä lähtenyt aineeni palasi 95 pisteenä. Laudatur siitä kuitenkin tilille napsahtaa, joten en joudu hirttämään itseäni piikkilankaan. Kirjoitin muuten taiteen ja moraalin suhteesta, muistaakseni otsikolla "Taidetta moraalikehyksissä".

A-ruotsista E. Kyllähän se kieltämättä hieman hiertää piinkovaa perfektionistiegoani, sillä jäin kolmen pisteen päähän laudaturista. Ruotsin pitkän oppimäärän E:stä saa tietääkseni yliopistoihin pyrittäessä jopa enemmän pisteitä kuin B-ruotsin L:stä, joten ongelma on pelkästään kosmeettinen. Mahdollisesti yritän vielä korottaa tuota ruotsia, vaikkei siinä siis mitään järkeä olekaan.

Jaksotodistuksetkin saatiin. Historia 9, psykologia 9, matikka 10, enkku 10, ranska 10 ja filosofia 10. Että semmosta.

 

Paistaa se Naantalin aurinko risupartaankin

Hyvää iltaa. Ensiksi kovasti kiitoksia Arvoisalle Maailmankaikkeudelle viime blogini nöyrän pyynnön huomioonottamisesta. Ainainen vastatuuleen syljeskely on muuttunut varsin leppoisaksi ja lupsakaksi elämäksi. Jippii!

Eilen olin jossain syvällä Paimion syövereissä juhlistamassa "Saukke-Hamsterin" syntymäpäiviä. Herra Päivänsankarin pullat olivatkin varsin hyvin uunissa, sillä juhlaseurueemme koostui pelkästään naissukupuolen edustajista. Epätasainen sukupuolijakauma ei menoa haitannut, vaikka tilanne saattoikin vaikuttaa joltain reality-TV:n Unelmien Poikamies -konseptilta. Tunsin muut tytöt vain jotenkuten koulun kautta, ja oli kerrassaan mukavaa viettää iltaa uudessa seurassa.Leffasuunnitelmiakin tehtiin, eri kokoonpanoilla olisi tarkoitus katsastaa Potter ja Corpse Bride. Joskus yöllä kotiinlähtiessä autoni oli umpijäässä ja sieltä Takaperäkyläautiomaasta (okeiokei, Kalevasta) kotiutuminen oli varsin pimeä reissu, mutta mitäpä pienistä. Kiitoksia mukaville ihmisille.

Tänään olin shoppailemassa, ja tavallisuudesta poiketen onnistuin jopa ostamaan jotain. Ja sekös saikin minunkaltaiseni piilopinnallisen piilomaterialistin kerrassaan iloiseksi. Mukaan tarttui Volcomin huppari, ylileveä vyö ja mustat rokkihousut (kuulemma samanlaiset kuin eräällä rekkamieslesbolla, mutta menkööt). Ostin myös tyylikkään Manifesto-kalenterin ensi vuodelle. Leijun siis edelleen kulutuseuforiassani, hiphei. (Ja Afrikan lapset kuolevat nälkään.)

Kenties on parasta, että suljen suuni ennen kuin keksin jonkun pilkun viilattavakseni ja aloitan taas iänikuisen kitinäni. Isä Aurinkoinen kiittää ja kumartaa.

En toki haluaisi valittaa, mutta...

A-aa-rgh. Maailmankaikkeus ei pidä minusta. Maailmankaikkeus on vittuillut minulle koko päivän. Enkä minä tiedä miten kostaisin idioottimakrokosmokselle sen minulle aiheuttamat kärsimykset, sillä se on minua huomattavasti isompi, ja isot lyövät kovaa. Minä en tiedä, mikä maailmankaikkeutta ottaa päähän, mutta onko sen aivan pakko purkaa kaikki liikenevä vitutuksensa juuri minuun? Jos minä olen voittanut jossain arpajaisissa "universumin vitutusylijäämän varastointivastuuhenkilö" -tittelin, niin olisiko ehkä ollut kohtalaisen reilua ilmoittaa minullekin asiasta ennen kuin kaikki paska kaadettiin päälleni?

Voisitteko siis, Arvoisa Maailmankaikkeus, selittää minulle mistä Teidän ylenmääräinen minuun kohdistuva antipatianne johtuu? Haluaisin erittäin kovasti selvittää välillemme syntyneet kontradiktiot ja saavuttaa meitä molempia tyydyttävän koeksistenssitilan. Toivon syvästi, että pystymme palauttamaan välillämme vallinneen hedelmällisen balanssin, sillä muussa tapauksessa minun on ikävä kyllä irtisanouduttava kaikesta yhteistyöstä kanssanne, Arvoisa Maailmankaikkeus.

Hei moi olen vihainen nuori nainen

Voi miten ihminen on tyhmä. System of a Down voitti European Music Awardseissa Best Alternative -kategorian. Aivan yltiöhurmaava kiharapäinen vokalisti Serj Tankian kiitti miljoonapäistä yleisömassaa huutamalla, että "This civilization is a fucking failure!" ja typerä yleisö puhkeaa riemukkaaseen jee-huutoon, aivan kuin Tankian olisi huutanut "I love you Portugal!" kuten kaikki muut mielikuvituksettomat palkinnonsaajat häntä ennen. Melkoisen mahdoton tehtävä edes SOADille herättää tuollaisen mainstreampop-gaalan tylsämielisessä yleisössä minkäänlaista kriittistä ajattelua. Hiton sokea lammaslauma. This civilization is a fucking failure.

Miksi minä olen näin vihainen jatkuvasti?

Ja miksi minä kirjoitan tänne jo neljättä kertaa parin päivän sisällä? NO LIFE?

Carrie nro 2

Hahhaa. Eräs henkilö kommentoi, että päiväkirjamerkintäni tuovat mieleen Sinkkuelämän Carrie Bradshaw'n. Vai niin. No ehkä, jos otetaan huomioon muutama mikrooskooppisen pieni ero: Carrie kirjoittaa manhattanilaiseen sanomalehteen tuhansille ihmisille, kun minun irc-galleriakirjoituksiani puolestaan lukee ehkä parhaassa tapauksessa kaksi alaikäistä miessukupuolen edustajaa. Carriella on kaappi täynnä Manolo Blahnik -korkkareita, minä hiihdän kesät talvet converseissa.

Carrie on tyyli-ikoni ja aina hyvännäköinen, minulla ei ole tyyliä ja ulkonäön suhteen olen aivan menetetty tapaus. Carrie kirjoittaa seksistä ja miehistä, minä korkeintaan niiden puutteesta. Carrie juo cosmopolitaneja ja polttaa tupakkaa, minä en. Carriella on elämä, minulla ei. Carrie on fiktiivinen hahmo, minä en ainakaan tietääkseni. Joitakin pienenpieniä eroja meissä siis on.

(Toisaalta eräs mr. Big on minullekin tuttu)

Karma Police in Wonderland

Mitäs tämä nyt on olevinaan? Deep Insight ilmoittaa sivuillaan esiintyvänsä Klubilla 10.12. mutta Klubi ilmoittaa sivuillaan että kyseisen päivän esiintyjä on 22 Pistepirkko. Tai sitten minulla on jonkinmoinen lukihäiriö. Toivottavasti asia korjautuu nimenomaan niin päin, että pääsen Diippareita katsomaan. (Vaikka ne ovatkin näemmä myyneet sielunsa teinigoottibändi The Rasmukselle.)

Kävin vihdoinkin V:n luona. Juorusimme kaikenlaista ja spekuloimme jälleen kerran Nightwish-hulabaloota. Ilmeisesti olemme molemmat Holopaisen puolella. Luin tavalliseen tapaani Rumbat ja Soundit sekä yritin olla joutumatta Vertin syömäksi. Sain matematiikan kirjani takaisin ja kaupan päälle vielä DE:n Provinssitaltioinnin, jesh. Että sellaista. Ehkä se tuntui hieman haikealta, tai ainakin jotenkin kummalliselta, näin roolien muututtua.

Viime viikolla S kertoi minulle kirjoittavansa listaa asioista, jotka hän haluaa kokea ennen kuolemaansa. Melkoisen hyvissä ajoin hän on ryhtynyt listaansa kokoamaan, mutta toisaalta onpahan sitten 70 vuotta aikaa huolehtia, että kaikki unelmat tulevat toteutetuiksi. S inspiroi minutkin pohtimaan omaa listaani...

Ennen kuin kuolen, haluan:
1. Kirjoittaa kirjan.
2. Värjätä hiukseni shokkiväreillä/leikkauttaa keesin.
3. Tämä on hieman monimutkaisempi toive. Tai oikeastaan melko yksinkertainen. Oletteko nähneet Amélie-elokuvaa? Siinä jollain miehellä on sellainen kansio, johon on koottu passikuvakopeissa otettuja kasvokuvia, joita ihmiset eivät syystä tai toisesta huolineet. Haluan sellaisen kansion. Parhaassa tapauksessa kansiossa olisi tuntemattomien ihmisten kuvia, ehkä rypistettyjä ja kahtirevittyjäkin, ja tietenkin mustavalkoisia. Käytännössä tuntemattomien ihmisten pieleen menneitä passikuvakonekuvia on kuitenkin melko hankala hankkia. Toteuttamiskelpoisempi idea olisi käydä aina silloin tällöin ottamassa itsestään kuva passikuvakopissa. Kuvien on siis nimenomaan oltava peräisin sellaisesta kopista, ja kuvista pitää koota jonkinnäköinen kansio. Ennen kuin kuolen.


(Älkää naurako)

 

Ei keskusteluja palavien pensaiden kanssa (eikä ymmärrettäviä otsikoita)

Tätä ei sitten kannata vaivautua lukemaan. Luvassa on vain omakohtaista blaablaata ja epämääräisiä asianpätkiä. Vetoan oikeuteeni kirjoittaa omaan päiväkirjaani vapaasti omista typeristä asioistani. Lukijallakin on toki oikeuksia, esimerkiksi kommentointioikeus, jos joku pöhköpää nyt tuon menee lukemaan.

Olen odottanut koko viikon, että pääsisin avaamaan sanaisan arkkuni. Eilinen tilintekoyritykseni meni pieleen, kun juutuin meseen höpisemään Eräiden Mukavien Ihmisten kanssa. Tosin yksi näistä ihmisistä lakkasi olemasta mukava vähintään siinä vaiheessa, kun hän lähetti minulle epämääräisen tiedoston, joka myöhemmin paljastui animepornoksi. Makunsa kullakin, mutta ihan tiedoksi vaan, että nuo hentai-hommat eivät mielestäni ole mikään ultimate turn-on.

Mistä aloittaisin? Kaikenlaista ajatuksentynkää on päässä ehtinyt pyöriä, varsinkin tuota ihmissuhderintamaa koskien. Ensinnäkin, haluaisin ostaa joitain uusia hempeitä alusvaatteita. Tämä liittyy ihmissuhteisiin lähinnä siten, että mulla on psyykkinen taipumus haluta alusvaateostoksille aina, kun olen ihastunut. Ja nyt olen. Eilen aamulla kirjastossa analysoimme yhdessä Neverwhereä ja olin aivan hupsuna. Olen jopa saanut itseni kiinni yltiösiirappisten romantiikkahaihattelujen rakentelusta, ja muutenkin olen sortunut kaikenlaiseen irrationaaliseen höpsöttelyyn ja punasteluun kyseistä henkilöä koskien. Voi voi, hirveää lässytystä. Siitä ei tosin ikinä tule kehittymään mitään, olen asiasta aivan sataprosenttisen varma. Tämä pilvilinnojen rakentelu ja taivaanrantojen maalailu on kuitenkin nostanut mielialaani huomattavasti.

Viimeksi koin tämänkaltaisia höpsöjä tuntemuksia yläasteella, kun istuimme ranskan tunnilla T:n kanssa vierekkäin, ja olin niin ihastunut, että luulin räjähtäväni miljardiksi onnen sirpaleeksi joka kerta, kun T vahingossa hipaisi minua. Ja niin, tuo hupsu ajatus juurtui päähäni vielä tiukemmin, kun aloimme seurustella. Tuntui, että jokainen kosketus oli vähintäänkin sähköinen ja aiheutti väreitä selkäpiissä asti. Luultavasti olin saanut liikaa vaikutteita Roswellista, (nuorisosarjojen kuuminta hottia vuosia sitten) jossa Liz näki välähdyksiä tähdistä ja galakseista aina Maxia suudellessaan. Nyt tämä juttu tosin riistäytyi aivan holtittomaksi teininostalgiaksi, toivon todella ettei kukaan ole eksynyt lukemaan tätä.

Ehkäpä ihoni sähkönjohtokyky on tässä lukiovuosien aikana jotenkin heikentynyt tai vaihtoehtoisesti todellisuuden timanttinen nyrkkirauta on mukiloinut minusta jotenkin kyynisen ja tunnevammaisen, kun en muista viime vuosina olleeni erityisen herkkä aistimaan sellaisia nimenomaan fyysisiä, romanttisia sähkövirtauksia. Siitä tulikin mieleeni, että olen viimeiset kolme viikkoa yrittänyt ehtiä V:n luo, koska kaikki matematiikan kirjani jäivät sinne. Ihmetyttää vaan. Kummaltakaan ei ilmeisesti löydy enää aikaa/halua nähdä toista. Mihin ne viimeiset pari vuotta pyyhkiytyi? Johonkin myttyynmenneiden ja epäpotentiaalisten ihmissuhteiden mustaan aukkoon? Miten maailman tärkein ihminen voi hetkessä muuttua merkityksettömäksi mese-keskusteluseuraksi? Ainoa tunnetila, joka mulla on tähän asiaan liittyen, on sellainen lievä ihmettely. Mihin se kaikki katosi? (Mutta jos Roope on syönyt mun matikan kirjoja, niin tähän liittyy myös lievää ärtymystä.)

Olin taas huono/hyvä ihminen, kun en lähtenyt baariin. Sikäli huono, että olin jo luvannut ystävilleni lähteväni. Ystävien kanssa pitäisi viettää enemmän aikaa ja ehkä jopa ajoittain suostua mukautumaan niiden (huonoihin) ajanviettoideaaleihin.

Toisaalta jonkun näkökulmasta baariin lähtemättömyys saattaa olla ihan terve piirre. Asia nyt vain sattuu olemaan niin, että olen erittäin antibaari-ihminen. En jaksa sitä listahittimusiikkia. En jaksa sitä lihatiskitunnelmaa. En jaksa valvoa pitkään. En jaksa sitä horoteinien ja tinttitukkapoikien määrää. En jaksa sitä Sedu-paikkojen jatkuvaa lisääntymistä ja übertrendikkään päälleliimattua ja muovista sisustusta. En vaan jaksa. (Tämä ei tietenkään koske esim. Klubia, joka on varsin viihtyisä paikka, ja jossa Disco Ensemble lunasti paikan sydämessäni.)

Lueskelin tuossa Suea ja Imagea. Ensimmäiseen viitaten, olen ilmaislehtiriippuvainen. Sue, City ja Nöjesguiden on aina pakko saada, niissä on ajoittain varsin hyvää (gonzo-)journalismia, kiinnostavia henkilökuvia ja musiikkijuttuja indie/rock/punk/metalli -akselilta, eli siitä mikä mua enimmäkseen kiinnostaa. Image taas edustaa tätä astetta sofistikoituneempaa ja monta astetta kalliimpaa avantgarde/juppi/provosointi/mediaseksikästä -linjaa, johon köyhällä opiskelijalla harvoin on varaa. Rakastan kuitenkin tuollaisia esteettisiä lehtiä. Ulkomailta ostan aina Vogueta ja Numéroa sekä muita luksuslehtiä, Suomessa ne maksavat ihan törkeästi. Niiden visuaalinen taso on kuitenkin ihan toisesta todellisuudesta kuin kaikenmaailman cosmopolitaneissa. Tuollaisten lehtien lukeminen ilmentää oikeastaan vain ikuista eskapismiani, eihän se mitään oikeaa elämää ole.

Jos vielä lyhyesti jotain musiikkiaiheista höpinää. Nyt soi koneella joku nu-metal-hässäkkä, mutta muuten olen viime aikoina hellinyt korviani lähinnä Guano Apesilla (ostin Salon levymessuilta), Thursdaylla, Velcralla ja Komalla. Kävin myymässä Levykauppa X:ään pölyttymään jääneitä levyjä, sinne hevipartamyyjän varastoihin päätyivät esimerkiksi Interpol, Kasabian, The Verve, R.E.M, Incubus ja mitälie muita.

Taisinpa luopua jopa Placebon tuplapakkauksesta. Siitä tulikin mieleeni, YleX:llä soi tänään Lapko. Eivät tosin ainakaan juontajat siitä pitäneet. Silloin joskus kauan sitten Tavastialla, kun Lapko soitti ennen DE:ä ja Damn Seagullsia, joku väitti minulle, että herra Maljalla oli jalassaan Miss60-farkut. En ikinä päässyt varmuuteen tästä, mutta aika hulvatonta kuitenkin. Ai niin, Funkyn parturi sanoi, että Lapkon tyypit olivat kouluaikoina ihan pissapäitä.

Uusi Potter pitää mennä katsomaan. En ole mikään leffafani, vaan lähinnä haluan nähdä, kuinka hyvin Rowlingin kirjallisen perfektion eloonherättäminen on onnistunut, ja kuinka hyvin se vastaa omia mielikuviani. Olen lukenut kaikki Potterit vain englanniksi, Prisoner of Azkabanin muistaakseni kolmesti. Uusimman, Half-Blood Princen, ostin Ranskasta kirjan ilmestymispäivänä. Se oli hienoa :) Leffaversion katsomisessa on se vika, että tunnen kirjan termistön vain englanniksi. Tuntuu tyhmältä, kun Snape on väännetty Kalkarokseksi ja Hogwarts Tylypahkaksi. Pidän enemmän alkuperäisversioista.

Ai niin, sain filosofian kokeesta kympin. Jeejee. Jouduin lukemaan ääneen "Arvojen subjektiivisuus, objektiivisuus ja relatiivisuus" -esseeni, eikä ole yhtään hauskaa lukea ääneen hirveän teoreettista ja abstraktia tärkeilyhuttua. (Toivottavasti se yksi hirmuisen mukava höpsö ei enää mökötä mulle tuosta filosofiasta, ja toivottavasti se ymmärtää, vaikka olinkin epäkohtelias enkä suostunut Wallace&Gromit -ehdotukseen.)

Piti muuten vielä mainita tuohon yhteen valokuvaan liittyen, että Hannibal Lecter on mielestäni kenties parasta, mitä fiktiivinen kirjallisuus on koskaan synnyttänyt. Siinä vasta ihana ihmissyöjäherrasmies! Minulta löytyy kirjahyllystäni niin Uhrilampaat, Hannibal kuin Punainen lohikäärmekin. Luen tämän trilogian aina jouluisin, sen intellektuelli verisyys estää joulua liukumasta turhan seesteiseksi.

Tästä tuli nyt varsinainen sekaepelisoppa ja aivan totaalisen käsistäriistäytynyt ajatusvirtahöpötys. Toivottavasti kukaan ei erehtynyt perehtymään siihen kovinkaan tarkasti.

Test animals will never find their way out

Koeviikko alkoi tänään matikalla. Kolmen tunnin tuskanhikisen logaritmirumban ja aivosolujen aktivoinnin tuloksena onnistuin ilmeisesti saamaan kaikki laskut oikein.
Neuropsykologian preppauksessa tyydyin vain mököttämään ja piirtelemään mikroskooppisia kirkkoveneitä pulpettiini. Sattumoisin en ole vielä kertaakaan avannut kyseisen blaablaa-kurssin kirjaa kotonani, joten en ollut erityisen motivoitunut. Nyt pitäisi sitten rämpiä koko kirja läpi maanantaiksi. Hmm.

En jaksaisi. Koko koulujärjestelmä on näin abivuonna alkanut tökkiä vastaan. Mua ahdistaa suunnattomasti, kun koko opiskelu on yhtä juosten kusemista. Mihinkään ei ehditä syventyä kokonaisvaltaisesti, kun on niin helvetinmoinen kiire kahlata läpi vielä seuraavat sata sivua milloin mitäkin elintärkeää ainetta. Joku kunnianarvoisa herra jossain norsunluutornissaan on tehnyt melkoisen virhepäätelmän määritellessään tiedon laadun olevan suoraan riippuvainen tiedon määrästä. Tosiasiassa ainakin minun päähäni on rakentunut melkoisen fragmentoitunut tietoverkko, jossa pintapuoliset ja keskeneräiset tiedonmuruset risteilevät epämääräisessä konstruktiossa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua kokonaisuudeksi. Niin.

Koko opiskelu tuntuu päämäärättömältä ja sattumanvaraiselta. Todistukseni keskiarvo on 9,7 mutten silti tiedä mistään mitään. Mitä jos olisinkin lukion sijasta mennyt ammattikouluun ja viettänyt nuoruuteni neonvaloputkilla varustettujen karvanoppa-amisautojen takapenkeillä trancebassojen jumputtaessa? Jos olisin hankkiutunut 17-vuotiaana raskaaksi jollekin suomenruotsalaiselle pappa betalar -lätkäjätkälle ja ryhtynyt kotiäidiksi? Turhapa sitä enää spekuloida. Luultavasti opiskelen seuraavat kahdeksan vuotta yliopistolla jotain todellisuudesta irtautunutta teoriapaskaa ja päädyn töihin Hesen/Teboilin kassalle. Hip hei.

Kirjoitusten jälkeen lähden vuodeksi Englantiin tai Ranskaan töihin. Luultavimmin Englantiin, siellä voi törmätä Gallagherin veljeksiin.

Viides kahvikuppi menossa. Kurkkuni on kipeä. Ajoin koulusta kotiin ja huudatin koko matkan Velcraa ja Thursdayta tärykalvot vaarantavalla volymella, yhtyen välillä itsekin lauluun kajauttelemalla vihaisia lyriikanpätkiä. Jos siis jossain Paimio-Halikko -akselilla on ajettu jonkun mummon yli punaisella Fiatilla ja huudettu vielä päälle "Breaths that you took have now been cancelled in your lungs!" niin olen erittäin pahoillani.

Keski-ikäinen tiukkapipotäti turisee jälleen

Olen selaillut aivan sattumanvaraisesti minulle tuntemattomien ihmisten galleriapäiväkirjoja. Monien kohdalla kirjoittamisen funktio näyttää jääneen hieman epäselväksi. Minkäänlaisia globaaleja päiväkirjadirektiivejä ei tietääkseni ole olemassa, enkä mitenkään pyri kritisoimaan sananvapautta, mutta jatkuvana virtana ilmestyvät galleriapäiväkirjamerkinnät näyttävät silmissäni vain pitkiksi venyneiltä tekstiviesteiltä. Vannoutuneena pilkunnussijana koen arvatenkin suurta frustraatiota, kun suomalaisen korkealaatuisen koulujärjestelmän kasvattama nuoriso ei ensinkään osaa kirjoittaa omaa äidinkieltään. Tökeröiden kielioppivirheiden (yhdys sana virheet) lisäksi minua turhauttavat aivan vajaat virkkeet, joista puuttuvat parhaimmassa tapauksessa niin verbit kuin välimerkitkin.
Ja miksi, oi miksi, ihmiset kirjoittavat päiväkirjaa, jos heillä ei ole muuta sanottavaa kuin "Olin koulussa ja kävin kaupassa." Jälkipolvia, tai ylipäätään ketään, tuskin kiinnostaa tämäntasoiset tietoiskut. Eikö sinne tekstiin voisi ujuttaa muutaman kuvailevan adjektiivin ja ehkäpä jopa ihan omia mielipiteitä?

Oikeastaan minun pitäisi olla lukemassa kokeisiin, eikä levittämässä täällä kirjoitustaidon ilosanomaa. Olen ollut sanoinkuvaamattoman laiska paska.

Dear Diary, (paljon kuivaa löpinää ja muutama ympäripyöreä seksikommentti)

Kenelle ihminen kirjoittaa päiväkirjaa? Tuskinpa haluan kertoa itselleni, mitä on tapahtunut, sillä mitä oletettavimmin olen kyllä tietoinen itseäni kohdanneista tapahtumista. Toisaalta en kirjoita toisillekaan -jos kirjoittaisin, en valitsisi ilmaisukanavakseni galleriapäiväkirjaa, jota ehkä joskus joku satunnainen ihminen eksyy toisella silmällä vilkaisemaan.

Nuorempana, aikana ennen kaikenkarvaisia nettiblogeja ja -journaleita, kirjoitin pikkuruisella kärpäsenkakkafontilla päiväkirjat täyteen kuka-nai-ketäkin-viime-ryyppybileissä -selostuksia. Epäilemättä tuolloiset kirjoitukseni olivat tarkoitettu jonkun luettavaksi: päiväkirjani sivut pursuilivat salaisia ihmissuhdesotkuja, yksityskohtaisia teiniseksiraportteja ja toimintapainotteisia skandaaleja, jotka olivat tarjonneet viihdettä jokaiselle vähänkin tirkistelynhaluiselle yksilölle. Ehkäpä parasta salaisuuksien ylöskirjaamisessa olikin juuri se mahdollisuus, että vääriin käsiin joutuessaan päiväkirjani olisivat voineet aiheuttaa monenmoisia skandaalinpoikasia. Living dangerously on the edge, u know.

Nykyään päiväkirjani ovat jokseenkin kuivaa luettavaa. Sensaatiohakuisuus on vaihtunut kuivaan pohdintaan ja tunnetilojen erittelyyn, mikä ei varmasti kiinnostaisi kiviäkään. Yläasteaikainen herutusbiletys ei ole enää pitkään aikaan jaksanut kiinnostaa. 8-luokkalaisen tekoina purkautunut angsti on tosin vain vaihtunut abin sisäiseen angstiin, joten mistään kokonaisvaltaisesta seestymisestä ei kuitenkaan ole kyse.

Luultavasti kirjoitan päiväkirjaa tulevaisuuden itselleni. Ihmisen solukoostumushan muuttuu täysin noin seitsemässä vuodessa, joten on siis ihan hyvä jättää itsestään jonkinlaisia -olkoonkin kuivia- dokumentteja muistuttamaan siitä, millainen olin.

Ja vielä villi teinipaljastusosio: Juorusimme bussissa tänään E:n kanssa lähes neljä tuntia erityisesti kahdesta miessukupolven edustajasta, heidän kanssaan harrastetuista seksuaaliaktiviteeteista ja miesten idioottimaisuudesta. Ehkä enimmäkseen tuosta keskimmäisestä. Ja hei, neljään tuntiin mahtuu monta isoa ja keskikokoista paljastusta. (Ok, katsoimme samalla myös Robin Hood-piirrosleffaa, eli ehkä emme ehtineet täysipainoisesti juoruamaan aivan koko neljää tuntia.)