Kenelle ihminen kirjoittaa päiväkirjaa? Tuskinpa haluan kertoa itselleni, mitä on tapahtunut, sillä mitä oletettavimmin olen kyllä tietoinen itseäni kohdanneista tapahtumista. Toisaalta en kirjoita toisillekaan -jos kirjoittaisin, en valitsisi ilmaisukanavakseni galleriapäiväkirjaa, jota ehkä joskus joku satunnainen ihminen eksyy toisella silmällä vilkaisemaan.
Nuorempana, aikana ennen kaikenkarvaisia nettiblogeja ja -journaleita, kirjoitin pikkuruisella kärpäsenkakkafontilla päiväkirjat täyteen kuka-nai-ketäkin-viime-ryyppybileissä -selostuksia. Epäilemättä tuolloiset kirjoitukseni olivat tarkoitettu jonkun luettavaksi: päiväkirjani sivut pursuilivat salaisia ihmissuhdesotkuja, yksityskohtaisia teiniseksiraportteja ja toimintapainotteisia skandaaleja, jotka olivat tarjonneet viihdettä jokaiselle vähänkin tirkistelynhaluiselle yksilölle. Ehkäpä parasta salaisuuksien ylöskirjaamisessa olikin juuri se mahdollisuus, että vääriin käsiin joutuessaan päiväkirjani olisivat voineet aiheuttaa monenmoisia skandaalinpoikasia. Living dangerously on the edge, u know.
Nykyään päiväkirjani ovat jokseenkin kuivaa luettavaa. Sensaatiohakuisuus on vaihtunut kuivaan pohdintaan ja tunnetilojen erittelyyn, mikä ei varmasti kiinnostaisi kiviäkään. Yläasteaikainen herutusbiletys ei ole enää pitkään aikaan jaksanut kiinnostaa. 8-luokkalaisen tekoina purkautunut angsti on tosin vain vaihtunut abin sisäiseen angstiin, joten mistään kokonaisvaltaisesta seestymisestä ei kuitenkaan ole kyse.
Luultavasti kirjoitan päiväkirjaa tulevaisuuden itselleni. Ihmisen solukoostumushan muuttuu täysin noin seitsemässä vuodessa, joten on siis ihan hyvä jättää itsestään jonkinlaisia -olkoonkin kuivia- dokumentteja muistuttamaan siitä, millainen olin.
Ja vielä villi teinipaljastusosio: Juorusimme bussissa tänään E:n kanssa lähes neljä tuntia erityisesti kahdesta miessukupolven edustajasta, heidän kanssaan harrastetuista seksuaaliaktiviteeteista ja miesten idioottimaisuudesta. Ehkä enimmäkseen tuosta keskimmäisestä. Ja hei, neljään tuntiin mahtuu monta isoa ja keskikokoista paljastusta. (Ok, katsoimme samalla myös Robin Hood-piirrosleffaa, eli ehkä emme ehtineet täysipainoisesti juoruamaan aivan koko neljää tuntia.)
Nuorempana, aikana ennen kaikenkarvaisia nettiblogeja ja -journaleita, kirjoitin pikkuruisella kärpäsenkakkafontilla päiväkirjat täyteen kuka-nai-ketäkin-viime-ryyppybileissä -selostuksia. Epäilemättä tuolloiset kirjoitukseni olivat tarkoitettu jonkun luettavaksi: päiväkirjani sivut pursuilivat salaisia ihmissuhdesotkuja, yksityskohtaisia teiniseksiraportteja ja toimintapainotteisia skandaaleja, jotka olivat tarjonneet viihdettä jokaiselle vähänkin tirkistelynhaluiselle yksilölle. Ehkäpä parasta salaisuuksien ylöskirjaamisessa olikin juuri se mahdollisuus, että vääriin käsiin joutuessaan päiväkirjani olisivat voineet aiheuttaa monenmoisia skandaalinpoikasia. Living dangerously on the edge, u know.
Nykyään päiväkirjani ovat jokseenkin kuivaa luettavaa. Sensaatiohakuisuus on vaihtunut kuivaan pohdintaan ja tunnetilojen erittelyyn, mikä ei varmasti kiinnostaisi kiviäkään. Yläasteaikainen herutusbiletys ei ole enää pitkään aikaan jaksanut kiinnostaa. 8-luokkalaisen tekoina purkautunut angsti on tosin vain vaihtunut abin sisäiseen angstiin, joten mistään kokonaisvaltaisesta seestymisestä ei kuitenkaan ole kyse.
Luultavasti kirjoitan päiväkirjaa tulevaisuuden itselleni. Ihmisen solukoostumushan muuttuu täysin noin seitsemässä vuodessa, joten on siis ihan hyvä jättää itsestään jonkinlaisia -olkoonkin kuivia- dokumentteja muistuttamaan siitä, millainen olin.
Ja vielä villi teinipaljastusosio: Juorusimme bussissa tänään E:n kanssa lähes neljä tuntia erityisesti kahdesta miessukupolven edustajasta, heidän kanssaan harrastetuista seksuaaliaktiviteeteista ja miesten idioottimaisuudesta. Ehkä enimmäkseen tuosta keskimmäisestä. Ja hei, neljään tuntiin mahtuu monta isoa ja keskikokoista paljastusta. (Ok, katsoimme samalla myös Robin Hood-piirrosleffaa, eli ehkä emme ehtineet täysipainoisesti juoruamaan aivan koko neljää tuntia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti