Koeviikko alkoi tänään matikalla. Kolmen tunnin tuskanhikisen logaritmirumban ja aivosolujen aktivoinnin tuloksena onnistuin ilmeisesti saamaan kaikki laskut oikein.
Neuropsykologian preppauksessa tyydyin vain mököttämään ja piirtelemään mikroskooppisia kirkkoveneitä pulpettiini. Sattumoisin en ole vielä kertaakaan avannut kyseisen blaablaa-kurssin kirjaa kotonani, joten en ollut erityisen motivoitunut. Nyt pitäisi sitten rämpiä koko kirja läpi maanantaiksi. Hmm.
En jaksaisi. Koko koulujärjestelmä on näin abivuonna alkanut tökkiä vastaan. Mua ahdistaa suunnattomasti, kun koko opiskelu on yhtä juosten kusemista. Mihinkään ei ehditä syventyä kokonaisvaltaisesti, kun on niin helvetinmoinen kiire kahlata läpi vielä seuraavat sata sivua milloin mitäkin elintärkeää ainetta. Joku kunnianarvoisa herra jossain norsunluutornissaan on tehnyt melkoisen virhepäätelmän määritellessään tiedon laadun olevan suoraan riippuvainen tiedon määrästä. Tosiasiassa ainakin minun päähäni on rakentunut melkoisen fragmentoitunut tietoverkko, jossa pintapuoliset ja keskeneräiset tiedonmuruset risteilevät epämääräisessä konstruktiossa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua kokonaisuudeksi. Niin.
Koko opiskelu tuntuu päämäärättömältä ja sattumanvaraiselta. Todistukseni keskiarvo on 9,7 mutten silti tiedä mistään mitään. Mitä jos olisinkin lukion sijasta mennyt ammattikouluun ja viettänyt nuoruuteni neonvaloputkilla varustettujen karvanoppa-amisautojen takapenkeillä trancebassojen jumputtaessa? Jos olisin hankkiutunut 17-vuotiaana raskaaksi jollekin suomenruotsalaiselle pappa betalar -lätkäjätkälle ja ryhtynyt kotiäidiksi? Turhapa sitä enää spekuloida. Luultavasti opiskelen seuraavat kahdeksan vuotta yliopistolla jotain todellisuudesta irtautunutta teoriapaskaa ja päädyn töihin Hesen/Teboilin kassalle. Hip hei.
Kirjoitusten jälkeen lähden vuodeksi Englantiin tai Ranskaan töihin. Luultavimmin Englantiin, siellä voi törmätä Gallagherin veljeksiin.
Viides kahvikuppi menossa. Kurkkuni on kipeä. Ajoin koulusta kotiin ja huudatin koko matkan Velcraa ja Thursdayta tärykalvot vaarantavalla volymella, yhtyen välillä itsekin lauluun kajauttelemalla vihaisia lyriikanpätkiä. Jos siis jossain Paimio-Halikko -akselilla on ajettu jonkun mummon yli punaisella Fiatilla ja huudettu vielä päälle "Breaths that you took have now been cancelled in your lungs!" niin olen erittäin pahoillani.
Neuropsykologian preppauksessa tyydyin vain mököttämään ja piirtelemään mikroskooppisia kirkkoveneitä pulpettiini. Sattumoisin en ole vielä kertaakaan avannut kyseisen blaablaa-kurssin kirjaa kotonani, joten en ollut erityisen motivoitunut. Nyt pitäisi sitten rämpiä koko kirja läpi maanantaiksi. Hmm.
En jaksaisi. Koko koulujärjestelmä on näin abivuonna alkanut tökkiä vastaan. Mua ahdistaa suunnattomasti, kun koko opiskelu on yhtä juosten kusemista. Mihinkään ei ehditä syventyä kokonaisvaltaisesti, kun on niin helvetinmoinen kiire kahlata läpi vielä seuraavat sata sivua milloin mitäkin elintärkeää ainetta. Joku kunnianarvoisa herra jossain norsunluutornissaan on tehnyt melkoisen virhepäätelmän määritellessään tiedon laadun olevan suoraan riippuvainen tiedon määrästä. Tosiasiassa ainakin minun päähäni on rakentunut melkoisen fragmentoitunut tietoverkko, jossa pintapuoliset ja keskeneräiset tiedonmuruset risteilevät epämääräisessä konstruktiossa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua kokonaisuudeksi. Niin.
Koko opiskelu tuntuu päämäärättömältä ja sattumanvaraiselta. Todistukseni keskiarvo on 9,7 mutten silti tiedä mistään mitään. Mitä jos olisinkin lukion sijasta mennyt ammattikouluun ja viettänyt nuoruuteni neonvaloputkilla varustettujen karvanoppa-amisautojen takapenkeillä trancebassojen jumputtaessa? Jos olisin hankkiutunut 17-vuotiaana raskaaksi jollekin suomenruotsalaiselle pappa betalar -lätkäjätkälle ja ryhtynyt kotiäidiksi? Turhapa sitä enää spekuloida. Luultavasti opiskelen seuraavat kahdeksan vuotta yliopistolla jotain todellisuudesta irtautunutta teoriapaskaa ja päädyn töihin Hesen/Teboilin kassalle. Hip hei.
Kirjoitusten jälkeen lähden vuodeksi Englantiin tai Ranskaan töihin. Luultavimmin Englantiin, siellä voi törmätä Gallagherin veljeksiin.
Viides kahvikuppi menossa. Kurkkuni on kipeä. Ajoin koulusta kotiin ja huudatin koko matkan Velcraa ja Thursdayta tärykalvot vaarantavalla volymella, yhtyen välillä itsekin lauluun kajauttelemalla vihaisia lyriikanpätkiä. Jos siis jossain Paimio-Halikko -akselilla on ajettu jonkun mummon yli punaisella Fiatilla ja huudettu vielä päälle "Breaths that you took have now been cancelled in your lungs!" niin olen erittäin pahoillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti