Minuun on iskenyt jonkinmoinen myöhäisteini-iän AD/HD, sillä keskittymiskykyni on tässä lähiaikoina ollut jotakuinkin samaa tasoa kuin nikotiiniriippuvaisella hamsterilla. Tästä ikävästä regressioilmiöstä johtuen en ole jaksanut pusertaa sielunelämäni viimeisimpiä käänteitä kirjalliseen blogimuotoon, vaan olen ylikuormittumisen pelossani jaellut pintapuolisia ajatuksenrippeitäni muun muassa viattomille mesevastaantulijoille. Ehkäpä nyt kuitenkin yritän kofeiinin voimalla saada harmaat hamsteriaivosoluni liikkeelle.
Olen kokenut filosofisen valaistumisen. Kyseessä ei tosin ollut mikään tajunnanräjäyttävä Heureka-ilmiö, eikä pääni yläpuolelle syttynyt pienintäkään hehkulamppua. Tajusin, että filosofian oppikirjojen neutraali, lähes kantaaottamattoman faktavirta latistaa filosofisten teorioiden informaatiosisällön kuiviksi toteamuksiksi. Monet teoriat ansaitsisivat tuekseen ylisanoja ja fanfaareita tai vaihtoehtoisesti musertavaa kritiikkiä - jotain, mikä saisi välinpitämättömän lukijan heräämään apaattisuudestaan.
Tietoa kaadetaan päällemme jatkuvasti niin paljon, ettei se tunnu enää miltään. Varsinkin abstraktiin asuun muotoillut filosofiset ajatuskiemurat tuntuvat usein vain sivistyneiltä sanajonoilta ja todellisuudesta irtautuneilta irrationaalisilta korulauseilta. Erityisesti ns. huonot opiskelijat kompastuvat ymmärrysyrityksiinsä jo alkumetreillä, juuttuessaan semanttisiin koukeroihin. Mielestäni filosofian oppikirjojen objektiivisuutta tavoittelevat ilmaisukeinot eivät yllytä lukijaa ajatteluun. Faktavirtaa pitäisi värittää sentimentaalisemmilla sanavalinnoilla. Flegmaattinenkin lukija saattaisi tarttua "tunnekoukkuun", inhimillisiin tunteisiin vetoavaan tekstiin. Hienovaraisella, lähes huomaamattomalla tunteisiin vetoamisella lukija voidaan houkutella AJATTELEMAAN.
Konkretisoidakseni sekavaa höpötystäni annan lyhyen esimerkin. Odysseia-nimisessä oppikirjasarjassani David Humen opeista kerrotaan muun muassa että "Humen giljotiinin mukaan deskriptiivisistä väitteistä ei voida päätellä normatiivisia tai preskriptivisiä väitteitä. Hume siis kritisoi kausaalisuutta ja induktioperiaatetta." Ahaa, selvä. Vaikka ymmärränkin nämä sivistyssanat ja siten myös lauseen sisällön, se ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Humen periaatteet voisi ilmaista myös toisella tavalla, itse muotoilisin sen esimerkiksi näin : "Humen rajojarikkova empirismi jättää metafysiikan kenttään kuolettavan jäljen. Hume murskaa ajattelutottumuksemme väittäessään, että syy-seuraussuhde on olemassa vain omassa mielessämme. Tällöin meillä ei ole mitään perustetta uskoa, että tulevaisuus toistaa menneisyyttä. Tämän järisyttävän väitteen myötä yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä kivijaloista murtuu: tieto menettää merkityksensä." (En itse pidä Humen väitettä uskottavana, mutta joka tapauksessa se on mielestäni erittäin dramaattinen ja ajatuksiaherättävä väite, kun asia vain ilmaistaan oikealla tavalla.)
Että sellaista tällä kertaa. Tämä oli siis vain nöyrä mielipiteeni, enkä mitenkään yritä väittää tietäväni mitään mistään sen paremmin kuin kukaan muukaan :)
Olen kokenut filosofisen valaistumisen. Kyseessä ei tosin ollut mikään tajunnanräjäyttävä Heureka-ilmiö, eikä pääni yläpuolelle syttynyt pienintäkään hehkulamppua. Tajusin, että filosofian oppikirjojen neutraali, lähes kantaaottamattoman faktavirta latistaa filosofisten teorioiden informaatiosisällön kuiviksi toteamuksiksi. Monet teoriat ansaitsisivat tuekseen ylisanoja ja fanfaareita tai vaihtoehtoisesti musertavaa kritiikkiä - jotain, mikä saisi välinpitämättömän lukijan heräämään apaattisuudestaan.
Tietoa kaadetaan päällemme jatkuvasti niin paljon, ettei se tunnu enää miltään. Varsinkin abstraktiin asuun muotoillut filosofiset ajatuskiemurat tuntuvat usein vain sivistyneiltä sanajonoilta ja todellisuudesta irtautuneilta irrationaalisilta korulauseilta. Erityisesti ns. huonot opiskelijat kompastuvat ymmärrysyrityksiinsä jo alkumetreillä, juuttuessaan semanttisiin koukeroihin. Mielestäni filosofian oppikirjojen objektiivisuutta tavoittelevat ilmaisukeinot eivät yllytä lukijaa ajatteluun. Faktavirtaa pitäisi värittää sentimentaalisemmilla sanavalinnoilla. Flegmaattinenkin lukija saattaisi tarttua "tunnekoukkuun", inhimillisiin tunteisiin vetoavaan tekstiin. Hienovaraisella, lähes huomaamattomalla tunteisiin vetoamisella lukija voidaan houkutella AJATTELEMAAN.
Konkretisoidakseni sekavaa höpötystäni annan lyhyen esimerkin. Odysseia-nimisessä oppikirjasarjassani David Humen opeista kerrotaan muun muassa että "Humen giljotiinin mukaan deskriptiivisistä väitteistä ei voida päätellä normatiivisia tai preskriptivisiä väitteitä. Hume siis kritisoi kausaalisuutta ja induktioperiaatetta." Ahaa, selvä. Vaikka ymmärränkin nämä sivistyssanat ja siten myös lauseen sisällön, se ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Humen periaatteet voisi ilmaista myös toisella tavalla, itse muotoilisin sen esimerkiksi näin : "Humen rajojarikkova empirismi jättää metafysiikan kenttään kuolettavan jäljen. Hume murskaa ajattelutottumuksemme väittäessään, että syy-seuraussuhde on olemassa vain omassa mielessämme. Tällöin meillä ei ole mitään perustetta uskoa, että tulevaisuus toistaa menneisyyttä. Tämän järisyttävän väitteen myötä yksi yhteiskuntamme tärkeimmistä kivijaloista murtuu: tieto menettää merkityksensä." (En itse pidä Humen väitettä uskottavana, mutta joka tapauksessa se on mielestäni erittäin dramaattinen ja ajatuksiaherättävä väite, kun asia vain ilmaistaan oikealla tavalla.)
Että sellaista tällä kertaa. Tämä oli siis vain nöyrä mielipiteeni, enkä mitenkään yritä väittää tietäväni mitään mistään sen paremmin kuin kukaan muukaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti