And the sunburns kill this prince of Persia

Nautiskelin juuri henkilökohtaista jouluevankeliumiani, Disco Ensemblen Provinssirockin videotaltiointia. Katsellessani laulaja Miikan sydämensulattavia hämmentynyt jyrsijä -ilmeitä ja nykivää "scandinavian moves" -liikehdintää, muistin jälleen kuinka paljon rakastan kyseistä kokoonpanoa. Senkin uhalla, että kuulostan yltiösentimentaaliselta idolikumartelijalta, on minun pakko todeta, ettei mikään muu bändi ole synnyttänyt minussa niin suuria tunteita kuin Disco Ensemble. Laimea videoversio ei tietenkään vedä vertoja tajunnanräjäyttävälle live-kokemukselle, mutta Provinssitaltiointi sai minut aivan kyynelten partaalle.

Näin DE:n ensimmäistä kertaa livenä Turun Klubilla 9. huhtikuuta. Olen ehkä maailmankaikkeuden huonoin päivämäärienmuistaja, mutta tämä on painunut minunkin yksinkertaisiin aivopoimuihini melkoisen pysyvästi, sillä se oli T:n syntymäpäivä. Deep Insight ja Lapko soittivat ennen DE:ä, mutta tuolloin Lapkon liveveto oli niin aggressiivisen pelottava, etten vielä ymmärtänyt herra Maljan karisman päälle. Omat livekokemukseni olivat tuolloin vielä varsin suppeat, koska olin pumpulissa kasvanut perhetyttö, joka pelkäsi hikisiä ihmismassoja. Disco Emsemblen astuessa lavalle Klubi oli ääriään myöten täynnä emopunk- ja rokki-ihmisiä. Musiikillinen ekstaasitila alkoi ensimmäisestä biisistä, ja jatkui tuhannen voltin intensiivisyydellä viimeiseen kappaleeseen asti. Lavan edusta muuttui vellovaksi fanimereksi. Videotapes oli tuolloin ehkä maailmanhistorian addiktoivin biisi, ja myin sieluni viimeistään siinä vaiheessa, kun Miikan katse tuntui porautuvan juuri minun silmiini You are the dawnin aikana. Olisin mennyt sen kanssa naimisiin sillä sekunnilla.

Kuulostan varmaankin typerältä, mutta se oli tähänastisen elämäni kohokohta. Olin silloin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen ja rakastin V:ä aivan mielettömästi.

Mikään rationaalinen syy ei pysty selittämään, miksi juuri tuolla keikalla oli niin suuri vaikutus sisäiseen maailmaani. DE on aivan hervottoman hyvä livebändi, eikä tuo Klubin keikka juurikaan eronnut musiikillisesti bändin muista keikoista. Silti juuri tuo keikka oli aivan helvetin merkityksellinen. Silloin tunsin kuuluvani johonkin. Irrationaalisen euforinen tilani kesti vielä viikkoja tuon keikan jälkeenkin. Myöhemminkin DE lunasti kaikki odotukset keikoillaan, erityisesti legendaarisella Tavastialla, mutta tuo ensimmäinen Klubin keikka oli silti, Nelosen slogania lainatakseni, jotain aivan muuta.

Kunpa DE ehtisi maailmanvalloitukseltaan taas Suomeenkin.

No niin, tästä tuli nyt varsin sentimentaalista nyyhkintää. Kiitoksia Provinssivideon pitkäksi venyneestä lainasta asianomaiselle. (Kamalan kliinistä virastokieltä tuo 'asianomainen', mutta kun en oikein tiedä, miten minun tulisi suhtautua kyseiseen henkilöön. Tuntuu, että on jotenkin kiellettyä ikävöidä sitä.)

...

Eilinen venyi taas aamuyöhön meseillessä Herra Intiiminurkka-asiantuntijan kanssa.

Hauskaa, kun odottamatta löytää jonkun, jonka kanssa on helppo kommunikoida. Jonkun, joka ehtii kopioimaan säädyttömät päiväkirjaan pasteamani kysymyslistat lähes valon nopeudella ennen kuin, freudilaisittain ilmaistuna, sensuroivan superegoni kehotuksesta päädyn deletoimaan moiset perverssit kysymykset ja vielä perverssimmät vastaukset. (Tuosta edellisestä lauseesta ei kyllä ota erkkikään selvää, mutta menköön.) Nauroin vielä aamullakin sitä "Koskettelitko itseäsi salaattihaarukalla?" -juttua, mistä voimmekin päätellä, että minulla on jonkinlaisia varsin perustavanlaatuisia ongelmia.

Tämä blogi on kirjoitettu näiden levyjen soidessa:

DE: Ghosttown Effect -ep
DE: Black Euro -sinkku (jonka live-versiot nauhoitettiin silloin 9.4 Klubilla!!)
DE: Viper Ethics (Ihan parhaat sanoitukset tällä levyllä)
DE: First Aid Kit

Hyvää joulua kaikille discoensemblenmielisille. No okei, muille myös.

(http://www.fullsteamrecords.com/hikidisko/)

Ylistäkäämme kaikki lavuaarin monikäyttöisyyttä

Anteeksi, että olen laiminlyönyt Sinua, rakas päiväkirjani. Asia on nyt kuitenkin niin, että minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia Sinua kohtaan. Oikeastaan mitään "Sinua" ei ole edes olemassa, tämähän on vain sieluton elektroninen ruutu, jota en nyt osaa sen paremmin kuvailla, koska olen vain säälittävä uusionörtti, jonka tietotekniset saavutukset ovat samaa tasoa kuin herra Bushin rauhaaedistävien hankkeiden loppusaldo. Kaikkihan me toki ymmärrämme tämän saldon jäävän melko alhaiseksi, suorastaan miinusmerkkiseksi. Luultavasti jonnekin absoluuttisen nollapisteen tienoille -273,15 celsiusasteeseen. Tokihan me myös tiedostamme, että absoluuttisen nollapisteen saavuttaminen on käytännössä mahdotonta, sillä se vaatisi atomien täydellistä pysähtymistä. Toisaalta on varsin selvää, että herra Bushin päänsisäinen atomiliike lähentelee nollaa, joten ehkä emme sittenkään ole kovin kaukana totuudesta. Sen sijaan, kuten Arvoisat Tarkkasilmäiset ja Teräväpäiset Lukijat varmaankin ovat huomanneet, on täysin irrationaalista rinnastaa rauhaaedistävien hankkeiden loppusaldo ja absoluuttinen nollapiste, koska rauhaaedistävien hankkeiden arvoa tuskin mitataan celsiusasteissa. Niinpä voimmekin todeta tämän alkuperäisiltä raiteiltaan riistäytyneen ajatuskulun täysin epäonnistuneeksi, ja haudata sen ainakin yhtä syvälle maahan, kuin Bushin rauhaaedistävien hankkeiden seurauksena kuolleet viattomat ihmiset on haudattu.

Viattomista kuolleista pääsemmekin ketterästi hyppelemään seuraavaan aiheeseen. Minulla oli nimittäin kerrassaan mukavaa lauantai-illalla. Alkuillasta matkustin Herra Valokuvaajan kyydillä Bar Päiväkotiin, jossa hengailimme Kaikukastin sound checkissä. Olin lähtenyt matkaan hieman skeptisellä mielellä, sillä epäilin olevani varsin kaukana Kaikukastin soittaman suomenkielisen fuusio-reggaen kohdeyleisöstä. Bändin jäsenet osoittautuivat kuitenkin erittäin karismaattisiksi henkilöiksi. Haastattelin kahta Kaikukastilaista koululehteemme varsin legendaarisissa olosuhteissa Herra Valokuvaajan auton takapenkillä.

Kaikukastin keikkaa odotellessa käväisin Barbissa, jonne suuri määrä koulukavereitani oli eksynyt pippaloimaan. Viihtyisän kotikutoisen Päiväkodin jälkeen kulttuurishokki oli melkoinen, kun astuin Barbin muoviseen lihatiskiteinihelvettiin. Sisäänpääsylipun ja narikan jälkeen minä olin seitsemän euroa köyhempi ja Sedu Koskinen seitsemän euroa rikkaampi. Sedua kiroten totesin Barbin olevan nimensä mukaisesti täynnä pöydillä tanssivia glitterille kimaltavia Barbie-girlejä ja tinttitukka-Kenejä. Baarin vessassa huomioin kahden lavuaarin olevan ääriään myöten täynnä oksennusta. Ensikosketukseni Barbin kanssa kesti noin 20 minuuttia, minkä jälkeen pakenin takaisin Päiväkotiin.

Kaikukastin keikan alkaessa puolenyön aikaan Päiväkoti suorastaan vilisi ihania pitkätukkaisia ja rastapäisiä lävistettyjä ihmisiä. Visuaalisen annin huumaamana olinkin aivan myyty jo ennen kuin Veli Vihreä bändeineen nousi lavalle fiilistelemään.

Hyväntuulisen ja mukaansatempaavan keikan jälkeen Herra Valokuvaaja kuljetti minut ritarillisen aikaisin (joskus kahden jälkeen) kotiin, mikä oli kerrassaan luksusta. Matkalla pysähdyimme tupakkatauolle ihailemaan tähtiä. (Minä tosin jätin keuhkojen pilaamisen Herra Valokuvaaja-Ketjupolttajan tehtäväksi ja keskityin niihin tähtiin. Ja hyvään seuraan. Toivottavasti Herra ei kuole tupakan haittavaikutuksiin kovin nuorena, kun on niin mukava ihminen.)

No niin, siinähän ne tärkeimmät olivatkin. Koeviikosta on jäljellä enää ranska, ja kouluvuottakin enää muutama päivä. Jee!

...

Ai niin, tärkein meinasi unohtua:


Rakas Joulupukki,

on taas se aika vuodesta, kun minäkin uskon Korvatunturin taikaan. Muistattehan kuitenkin, että uskoni on suoraan verrannollinen saamieni lahjojen määrään. Jos en saa sitä MP3-soitinta, menen varmasti kadulle huutamaan, että Pukki-instituution totuuspohja on samaa luokkaa Hammaskeijun, Pääsiäispupun ja Jumalan kanssa.

Vilpittömästi Sinun, Noora

Pi - The Number of the Beast

Muutama kysymys: Mistä näitä pii-ihmisiä sikiää? Miksi he kaikki haluavat luetella minulle piin desimaaleja? Ja miksi, oi miksi, yön synkkinä tunteina minunkin pienessä päässäni jokin saatanallinen ääni kuiskasi: "Ehkäpä sinäkin voisit liittyä pii-ihmisten ratkiriemukkaaseen, desimaalintarkkaan joukkoon?"

(Palatakseni tuohon saatanalliseen ääneen, niin en toki usko minkäänmoiseen perinteiseen Saatanaan sellaisessa merkityksessä, kuin se Jokakodin Satukirja nro 1:ssä, Raamatussa, esitetään. Sen sijaan voisin kuvitella pääni sisällä kuiskailevan saatanallisen äänen olevan jonkinlainen kombinaatio eräistä erittäin karismaattisista henkilöistä, kuten Marilyn Mansonista ja Tom Lomen Valedrosta (a.k.a. Lordi Voldemort), maustettuna pienellä tai keskisuurella määrällä Ville Valon valovoimaista vetovoimaa. Jos tällaisen hahmoyhdistelmän lihallinen inkarnaatio kävelisi minua vastaan pimeällä kujalla, tai edes Citymarketin vihannesosastolla, niin olisin kyllä valmis pilkkomaan sydämeni sentti-kertaa-sentin kuutioiksi ja jakelemaan ne pikkulinnuille saadakseni tämän Herra Saatanan kotiini nauttimaan kello viiden teetä.)

Mutta takaisin pii-ihmisiin, näihin numeromaanisiin pikku desimaalivipeltäjiin. En tiedä kuinka laajalle heidän irrationaali- ja transsendentaalilukuverkkonsa ovat jo levinneet, mutta tilanne vaikuttaa vähintäänkin vaaralliselta. Suosittelen ihmisiä ostamaan Apteekista joditabletteja, ripustamaan valkosipulinippuja oviinsa ja polttamaan kaikki taskulaskimet mitä pikimmiten roviolla. We must fight against the evil Pi!

Voi ei, taas kuulen tuon äänen kuiskivan pääni sisällä: "Kolme pilkku yksi neljä yksi viisi yhdeksän kaksi kuusi..." En tiedä kuinka kauan jaksan taistella sitä vastaan!  

Pyöreä neliö ei eksistoi eikä subsistoi

Taidanpa siirtyä taas suomenkieliseen ilmaisuun, sillä empiiriset tutkimukseni osoittivat, ettei ranskaksi kirjoittaminen mitenkään lisännyt yksityisyyttäni. Näyttää siltä, että vaikka kirjoittaisin blogini arabiaa ja norjaa yhdistelemällä, niin aina muutama henkilö onnistuisi pääsemään selville ajatuksistani esimerkiksi ulkopuolisen suomennusavun tai salaperäisten taikavoimien avulla.

Sinkkuelämä on osoittautunut kerrassaan ahdistavaksi elämänmuodoksi. Kenties tämä on vain ohimenevä eronjälkeinen mielentilahäiriö, mutta minusta parisuhde-elämän kaavamaisuus ja yllätyksettömyys sopivat kaltaiselleni antisosiaaliselle nyhverölle huomattavasti paremmin kuin monimutkainen deittailukulttuuri. Jostain kerrassaan käsittämättömästä syystä kaksilahkeiset ovat viime aikoina lähestyneet minua monelta suunnalta, ja olenkin alkanut vakavasti harkita johonkin kaukaiseen luolaan pakenemista, jotta välttyisin kaikenkarvaisilta ihmissuhdedraamoilta. Luolissa ei kuitenkaan ole fööniä, eli joudun luopumaan tästä houkuttelevasta mahdollisuudesta.

Ehkäpä voisin kääntyä muslimiksi ja käskeä isääni hankkimaan minulle miehen? Mitäpä siitä, että isäni saattaisi naittaa minut seitsemänneksi jalkavaimoksi fundamentalistimuslimi Sheikki Alibaballe, joka mahdollisesti hukuttaisi minut sementtikengissä uima-altaaseen siitä hyvästä, että kokovartalohuntuni ei peittänyt nilkkojani polvistuessani rukoilemaan Mekkaan päin. Tämä olisi kuitenkin pieni hinta siitä, että välttyisin kaikilta teinipariutumisrituaaleilta.

(Hmm, se, että vietin eilisen iltani melkoisen kaksilahkeisessa seurassa (erään Pistaasimiehen kanssa) on vain todiste siitä, että minunkin sisälläni on vielä jäljellä alkukantaisia jännitysviettejä. Lopullinen tavoitteeni on kuitenkin siirtää koko sosiaalinen elämäni tietokoneelle, jossa pelottavat ihmissuhteetkin muuttuvat vain kirjaimiksi näytöllä.)

Asiasta kukkaruukkuun, pyöreä neliö ei todellakaan eksistoi eikä subsistoi. Se on minusta kertakaikkisen hieno asia. Olisivatpa ihmissuhteet yhtä loogisen ymmärrettäviä kuin pyöreät neliöt, jotka eivät eksistoi eivätkä subsistoi.