Anteeksi, että olen laiminlyönyt Sinua, rakas päiväkirjani. Asia on nyt kuitenkin niin, että minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia Sinua kohtaan. Oikeastaan mitään "Sinua" ei ole edes olemassa, tämähän on vain sieluton elektroninen ruutu, jota en nyt osaa sen paremmin kuvailla, koska olen vain säälittävä uusionörtti, jonka tietotekniset saavutukset ovat samaa tasoa kuin herra Bushin rauhaaedistävien hankkeiden loppusaldo. Kaikkihan me toki ymmärrämme tämän saldon jäävän melko alhaiseksi, suorastaan miinusmerkkiseksi. Luultavasti jonnekin absoluuttisen nollapisteen tienoille -273,15 celsiusasteeseen. Tokihan me myös tiedostamme, että absoluuttisen nollapisteen saavuttaminen on käytännössä mahdotonta, sillä se vaatisi atomien täydellistä pysähtymistä. Toisaalta on varsin selvää, että herra Bushin päänsisäinen atomiliike lähentelee nollaa, joten ehkä emme sittenkään ole kovin kaukana totuudesta. Sen sijaan, kuten Arvoisat Tarkkasilmäiset ja Teräväpäiset Lukijat varmaankin ovat huomanneet, on täysin irrationaalista rinnastaa rauhaaedistävien hankkeiden loppusaldo ja absoluuttinen nollapiste, koska rauhaaedistävien hankkeiden arvoa tuskin mitataan celsiusasteissa. Niinpä voimmekin todeta tämän alkuperäisiltä raiteiltaan riistäytyneen ajatuskulun täysin epäonnistuneeksi, ja haudata sen ainakin yhtä syvälle maahan, kuin Bushin rauhaaedistävien hankkeiden seurauksena kuolleet viattomat ihmiset on haudattu.
Viattomista kuolleista pääsemmekin ketterästi hyppelemään seuraavaan aiheeseen. Minulla oli nimittäin kerrassaan mukavaa lauantai-illalla. Alkuillasta matkustin Herra Valokuvaajan kyydillä Bar Päiväkotiin, jossa hengailimme Kaikukastin sound checkissä. Olin lähtenyt matkaan hieman skeptisellä mielellä, sillä epäilin olevani varsin kaukana Kaikukastin soittaman suomenkielisen fuusio-reggaen kohdeyleisöstä. Bändin jäsenet osoittautuivat kuitenkin erittäin karismaattisiksi henkilöiksi. Haastattelin kahta Kaikukastilaista koululehteemme varsin legendaarisissa olosuhteissa Herra Valokuvaajan auton takapenkillä.
Kaikukastin keikkaa odotellessa käväisin Barbissa, jonne suuri määrä koulukavereitani oli eksynyt pippaloimaan. Viihtyisän kotikutoisen Päiväkodin jälkeen kulttuurishokki oli melkoinen, kun astuin Barbin muoviseen lihatiskiteinihelvettiin. Sisäänpääsylipun ja narikan jälkeen minä olin seitsemän euroa köyhempi ja Sedu Koskinen seitsemän euroa rikkaampi. Sedua kiroten totesin Barbin olevan nimensä mukaisesti täynnä pöydillä tanssivia glitterille kimaltavia Barbie-girlejä ja tinttitukka-Kenejä. Baarin vessassa huomioin kahden lavuaarin olevan ääriään myöten täynnä oksennusta. Ensikosketukseni Barbin kanssa kesti noin 20 minuuttia, minkä jälkeen pakenin takaisin Päiväkotiin.
Kaikukastin keikan alkaessa puolenyön aikaan Päiväkoti suorastaan vilisi ihania pitkätukkaisia ja rastapäisiä lävistettyjä ihmisiä. Visuaalisen annin huumaamana olinkin aivan myyty jo ennen kuin Veli Vihreä bändeineen nousi lavalle fiilistelemään.
Hyväntuulisen ja mukaansatempaavan keikan jälkeen Herra Valokuvaaja kuljetti minut ritarillisen aikaisin (joskus kahden jälkeen) kotiin, mikä oli kerrassaan luksusta. Matkalla pysähdyimme tupakkatauolle ihailemaan tähtiä. (Minä tosin jätin keuhkojen pilaamisen Herra Valokuvaaja-Ketjupolttajan tehtäväksi ja keskityin niihin tähtiin. Ja hyvään seuraan. Toivottavasti Herra ei kuole tupakan haittavaikutuksiin kovin nuorena, kun on niin mukava ihminen.)
No niin, siinähän ne tärkeimmät olivatkin. Koeviikosta on jäljellä enää ranska, ja kouluvuottakin enää muutama päivä. Jee!
...
Ai niin, tärkein meinasi unohtua:
Rakas Joulupukki,
on taas se aika vuodesta, kun minäkin uskon Korvatunturin taikaan. Muistattehan kuitenkin, että uskoni on suoraan verrannollinen saamieni lahjojen määrään. Jos en saa sitä MP3-soitinta, menen varmasti kadulle huutamaan, että Pukki-instituution totuuspohja on samaa luokkaa Hammaskeijun, Pääsiäispupun ja Jumalan kanssa.
Vilpittömästi Sinun, Noora
Viattomista kuolleista pääsemmekin ketterästi hyppelemään seuraavaan aiheeseen. Minulla oli nimittäin kerrassaan mukavaa lauantai-illalla. Alkuillasta matkustin Herra Valokuvaajan kyydillä Bar Päiväkotiin, jossa hengailimme Kaikukastin sound checkissä. Olin lähtenyt matkaan hieman skeptisellä mielellä, sillä epäilin olevani varsin kaukana Kaikukastin soittaman suomenkielisen fuusio-reggaen kohdeyleisöstä. Bändin jäsenet osoittautuivat kuitenkin erittäin karismaattisiksi henkilöiksi. Haastattelin kahta Kaikukastilaista koululehteemme varsin legendaarisissa olosuhteissa Herra Valokuvaajan auton takapenkillä.
Kaikukastin keikkaa odotellessa käväisin Barbissa, jonne suuri määrä koulukavereitani oli eksynyt pippaloimaan. Viihtyisän kotikutoisen Päiväkodin jälkeen kulttuurishokki oli melkoinen, kun astuin Barbin muoviseen lihatiskiteinihelvettiin. Sisäänpääsylipun ja narikan jälkeen minä olin seitsemän euroa köyhempi ja Sedu Koskinen seitsemän euroa rikkaampi. Sedua kiroten totesin Barbin olevan nimensä mukaisesti täynnä pöydillä tanssivia glitterille kimaltavia Barbie-girlejä ja tinttitukka-Kenejä. Baarin vessassa huomioin kahden lavuaarin olevan ääriään myöten täynnä oksennusta. Ensikosketukseni Barbin kanssa kesti noin 20 minuuttia, minkä jälkeen pakenin takaisin Päiväkotiin.
Kaikukastin keikan alkaessa puolenyön aikaan Päiväkoti suorastaan vilisi ihania pitkätukkaisia ja rastapäisiä lävistettyjä ihmisiä. Visuaalisen annin huumaamana olinkin aivan myyty jo ennen kuin Veli Vihreä bändeineen nousi lavalle fiilistelemään.
Hyväntuulisen ja mukaansatempaavan keikan jälkeen Herra Valokuvaaja kuljetti minut ritarillisen aikaisin (joskus kahden jälkeen) kotiin, mikä oli kerrassaan luksusta. Matkalla pysähdyimme tupakkatauolle ihailemaan tähtiä. (Minä tosin jätin keuhkojen pilaamisen Herra Valokuvaaja-Ketjupolttajan tehtäväksi ja keskityin niihin tähtiin. Ja hyvään seuraan. Toivottavasti Herra ei kuole tupakan haittavaikutuksiin kovin nuorena, kun on niin mukava ihminen.)
No niin, siinähän ne tärkeimmät olivatkin. Koeviikosta on jäljellä enää ranska, ja kouluvuottakin enää muutama päivä. Jee!
...
Ai niin, tärkein meinasi unohtua:
Rakas Joulupukki,
on taas se aika vuodesta, kun minäkin uskon Korvatunturin taikaan. Muistattehan kuitenkin, että uskoni on suoraan verrannollinen saamieni lahjojen määrään. Jos en saa sitä MP3-soitinta, menen varmasti kadulle huutamaan, että Pukki-instituution totuuspohja on samaa luokkaa Hammaskeijun, Pääsiäispupun ja Jumalan kanssa.
Vilpittömästi Sinun, Noora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti