Taidanpa purkaa muutaman sattumanvaraisen ajatuksentyngän tähänkin ruutuun. Usein kirjoittaessani kuvittelen ajatussolmujen aivan konkreettisesti siirtyvän aivoista paperille tai tietokoneruudulle. Päänsisäistä ylikuormittumista aiheuttavat ajatukset ikään kuin ulkoistetaan, jolloin mieleni tyhjenee ja uusille ajatuksille vapautuu tilaa. Herra Albus Dumbledorehan - rauha Hänen muistolleen - harrasti tämänkaltaista ajatusten ulkoistamista Pensievellään, joka tosin oli kaikin puolin tyylikkäämpi ajatusvarasto. Koska minulla ei kuitenkaan ole Dumbledoren huipputeknologiaa käytettävissäni, joudun tyytymään surkeaan käsikäyttöiseen Muggle-versioon. (Pahoittelen termien alkuperäiskielisestä kirjoitusasusta aiheutuvia ymmärrysongelmia, mutta epäilyttäviin käännöksiin kohdistuva asennevammani estää minua muistamasta suomenkielisiä termejä, vaikka epäilemättä olenkin niihin jossain törmännyt.)
Hmm. Olen huomannut, että päiväkirja-aloitukseni noudattavat aina samaa kaavaa: Ensin sorrun säälittäviin metatekstivirkkeisiin, sitten tartun johonkin merkityksettömään yksityiskohtaan, jonka kautta syntyvät assosiaatiot johtavat erinäisiin kummallisiin pohdintoihin ja naurettavan heikkoihin aasinsiltoihin. Vakuutan, ettei fakkiutunut kirjoituskäytäntöni ole mitenkään harkittu - ilmeisesti olen vain kykenemätön aloittamaan millään muulla tavalla. Lopuksi huomautettakoon, että tämä kappale tulisi nimetä yhdeksi päiväkirjahistorian turhimmista. Metatekstin metatekstiä, surkeaa. Suomalaisessa kirjallisuusperinteessähän metateksti mielletään turhanpäiväiseksi lukijan aliarvioimiseksi, kun taas Anglo-Amerikkalaisessa ja Keski-Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetään yleisenä tehokeinona. Koska suomalaisessa mittakaavassa olen sortunut jo kaksinkertaiseen lukijoiden aliarvioimiseen, voin hyvin tehdä uuden meta-maailmanennätyksen ja selittää tietämättömille, että metatekstillä tarkoitetaan tekstin sisältöä kuvailevaa tekstiä, kirjoittajan lukijalle antamia lukuvihjeitä ja kaikenlaista "Aion kertoa siitä ja siitä" -blaablaata.
(No sori, minulla on oikeus olla juuri niin ikävystyttävä kuin haluan.)
Sitten vielä muutama musiikkiaiheinen riemunkiljahdus (=metatekstiä). Disco Ensemble tulee Tavastialle, jippii! Ikävä kyllä lippujen ennakkomyyntipäivämäärä ehti umpeutua ennen kuin palikka-aivoni kännistyivät, joten nyt liput on hankittava vasta keskiviikkona niiden tullessa virallisesti myyntiin. Lisäksi DE:n pojat ehtivät Suomeen aivan keskellä ylioppilaskirjoituksiani. Fanitusasteeni on sen verran korkea, etteivät yhdet yo-kirjoitukset paina vaakakupissa kovinkaan paljoa, jos toisessa vaakakupissa roikkuu neljä kappaletta energisiä rokkimiehiä.
Eräs pehkopää tosin aukoi minulle jotain päällejääneestä tossun alla -olotilasta kuultuaan kenelle kaikille lupauduin lippuja hankkimaan. So not truu. Kunpa vain ehtisin ajoissa saamaan ne liput. Tuskin maltan odottaa sitä hikisten raitapaita-takkutukka-Converse/ruutu-Vans-pillihousu -massaerilaisten riemujuhlaa. This one goes for the fresh new blood, yeah!
Rakkaassa mp3-elämänlaadunparantajasoittimessani on tosin viime aikoina DE:n sijaan soinut Marilyn Mansonin Antichrist Superstar. Ostin levyn hetken mielijohteesta hieman skeptisin odotuksin, joten yllätys oli kerrassaan positiivinen. Mansonin tapauksessa paras voimasana levyä kuvaamaan on epäilemättä 'saatana', joten pahoitteluni ruman sanan käytöstä, mutta kylläpä vaan on aivan saatanan hyvä levy! Yleensä en niinkään välitä koneiden runsaasta käytöstä, mutta Antichrist Superstarilla kirskuvan metallinen äänikakofoniakin kuulostaa hyvältä. Täydellinen angstilataus, sairaan ja sairaan kauniin välillä tasapainoilevat lyriikat, tunteilusynkistelyn ja rankemman osaston rinnakkaiselo ja Mansonin huuto-kuiskaus -akselilla liikkuva itseilmaisu muodostavat kerrassaan ravistelevan kokemuksen. Kaiken tämän lisäksi Manson on yksi musiikkimaailman kiehtovimmista kummajaisista sadistisine mieltymyksineen, visuaalisesta annista puhumattakaan. Eiväthän sellaiset yliampuvan provosoivat tempaukset tai groteskin kammottava friikkiestetiikka normaaliin elämään kuulu, mutta kokonaisvaltaisen performanssielämyksen tarjoajana tämä Brian Warnerin itsestään luoma hahmo, Marilyn Manson, on varmasti aivan - taas se tulee - saatanan hyvä. Lisäksi muistelisin, että Mansonin omaelämäkerrallisen Helvettiin ja takaisin -kirjan oksettavimmat kohtaukset liittyivät juuri Antichrist Superstar -levyn nauhoituksiin. Tämä kyseinen kirja puolestaan on eittämättä paras ja sairain lukemani omaelämäkerta.
Hauskinta tässä Manson-tapauksessa on ehkä se, että levyä ostaessani mietin ohimennen, että tämän myötä minun ja erään herran musiikilliset mieltymykset todellakin lähtevät lopullisesti eri suuntiin. Tämän herran vaikutuksesta hurahdin joskus yläasteella brittirokkiin, ennen kaikkea Gallagherin veljesten Oasis-yhtyeeseen, ja siitä lähtien musiikkimakumme kulkivat pitkälti samoja ratoja: Radiohead, Elbow, Travis, Muse, Kasabian...the list goes on and on. Lukiossa kuitenkin Kunnianarvoisa Herra Y-K tutustutti minut DE:n ja kumppaneiden emopunk/rock -aaltoon, eikä brittirock kuulostanut sen jälkeen enää miltään. Oletin, että Mansonin Antichrist Superstar olisi lopullinen pesäero brittirokkiherrasta, mutta kuinkas kävikään: Uutta levyostosta esitellessäni kävi ilmi, että myös brittirokkiherran levyhyllystä löytyy Mansonin Holywood-levy, josta hän kuulemma pitää jopa erittäin paljon. Ympyrä on sulkeutunut (typerä vanha klisee, mutta menköön). Ja kyllä, olen mahdollisesti hieman altis vaikutteille, mutta vain hyville vaikutteille.
Ps. Miksi ihmeessä menin kertomaan erään höpsön asian eräälle henkilölle?
Hmm. Olen huomannut, että päiväkirja-aloitukseni noudattavat aina samaa kaavaa: Ensin sorrun säälittäviin metatekstivirkkeisiin, sitten tartun johonkin merkityksettömään yksityiskohtaan, jonka kautta syntyvät assosiaatiot johtavat erinäisiin kummallisiin pohdintoihin ja naurettavan heikkoihin aasinsiltoihin. Vakuutan, ettei fakkiutunut kirjoituskäytäntöni ole mitenkään harkittu - ilmeisesti olen vain kykenemätön aloittamaan millään muulla tavalla. Lopuksi huomautettakoon, että tämä kappale tulisi nimetä yhdeksi päiväkirjahistorian turhimmista. Metatekstin metatekstiä, surkeaa. Suomalaisessa kirjallisuusperinteessähän metateksti mielletään turhanpäiväiseksi lukijan aliarvioimiseksi, kun taas Anglo-Amerikkalaisessa ja Keski-Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetään yleisenä tehokeinona. Koska suomalaisessa mittakaavassa olen sortunut jo kaksinkertaiseen lukijoiden aliarvioimiseen, voin hyvin tehdä uuden meta-maailmanennätyksen ja selittää tietämättömille, että metatekstillä tarkoitetaan tekstin sisältöä kuvailevaa tekstiä, kirjoittajan lukijalle antamia lukuvihjeitä ja kaikenlaista "Aion kertoa siitä ja siitä" -blaablaata.
(No sori, minulla on oikeus olla juuri niin ikävystyttävä kuin haluan.)
Sitten vielä muutama musiikkiaiheinen riemunkiljahdus (=metatekstiä). Disco Ensemble tulee Tavastialle, jippii! Ikävä kyllä lippujen ennakkomyyntipäivämäärä ehti umpeutua ennen kuin palikka-aivoni kännistyivät, joten nyt liput on hankittava vasta keskiviikkona niiden tullessa virallisesti myyntiin. Lisäksi DE:n pojat ehtivät Suomeen aivan keskellä ylioppilaskirjoituksiani. Fanitusasteeni on sen verran korkea, etteivät yhdet yo-kirjoitukset paina vaakakupissa kovinkaan paljoa, jos toisessa vaakakupissa roikkuu neljä kappaletta energisiä rokkimiehiä.
Eräs pehkopää tosin aukoi minulle jotain päällejääneestä tossun alla -olotilasta kuultuaan kenelle kaikille lupauduin lippuja hankkimaan. So not truu. Kunpa vain ehtisin ajoissa saamaan ne liput. Tuskin maltan odottaa sitä hikisten raitapaita-takkutukka-Converse/ruutu-Vans-pillihousu -massaerilaisten riemujuhlaa. This one goes for the fresh new blood, yeah!
Rakkaassa mp3-elämänlaadunparantajasoittimessani on tosin viime aikoina DE:n sijaan soinut Marilyn Mansonin Antichrist Superstar. Ostin levyn hetken mielijohteesta hieman skeptisin odotuksin, joten yllätys oli kerrassaan positiivinen. Mansonin tapauksessa paras voimasana levyä kuvaamaan on epäilemättä 'saatana', joten pahoitteluni ruman sanan käytöstä, mutta kylläpä vaan on aivan saatanan hyvä levy! Yleensä en niinkään välitä koneiden runsaasta käytöstä, mutta Antichrist Superstarilla kirskuvan metallinen äänikakofoniakin kuulostaa hyvältä. Täydellinen angstilataus, sairaan ja sairaan kauniin välillä tasapainoilevat lyriikat, tunteilusynkistelyn ja rankemman osaston rinnakkaiselo ja Mansonin huuto-kuiskaus -akselilla liikkuva itseilmaisu muodostavat kerrassaan ravistelevan kokemuksen. Kaiken tämän lisäksi Manson on yksi musiikkimaailman kiehtovimmista kummajaisista sadistisine mieltymyksineen, visuaalisesta annista puhumattakaan. Eiväthän sellaiset yliampuvan provosoivat tempaukset tai groteskin kammottava friikkiestetiikka normaaliin elämään kuulu, mutta kokonaisvaltaisen performanssielämyksen tarjoajana tämä Brian Warnerin itsestään luoma hahmo, Marilyn Manson, on varmasti aivan - taas se tulee - saatanan hyvä. Lisäksi muistelisin, että Mansonin omaelämäkerrallisen Helvettiin ja takaisin -kirjan oksettavimmat kohtaukset liittyivät juuri Antichrist Superstar -levyn nauhoituksiin. Tämä kyseinen kirja puolestaan on eittämättä paras ja sairain lukemani omaelämäkerta.
Hauskinta tässä Manson-tapauksessa on ehkä se, että levyä ostaessani mietin ohimennen, että tämän myötä minun ja erään herran musiikilliset mieltymykset todellakin lähtevät lopullisesti eri suuntiin. Tämän herran vaikutuksesta hurahdin joskus yläasteella brittirokkiin, ennen kaikkea Gallagherin veljesten Oasis-yhtyeeseen, ja siitä lähtien musiikkimakumme kulkivat pitkälti samoja ratoja: Radiohead, Elbow, Travis, Muse, Kasabian...the list goes on and on. Lukiossa kuitenkin Kunnianarvoisa Herra Y-K tutustutti minut DE:n ja kumppaneiden emopunk/rock -aaltoon, eikä brittirock kuulostanut sen jälkeen enää miltään. Oletin, että Mansonin Antichrist Superstar olisi lopullinen pesäero brittirokkiherrasta, mutta kuinkas kävikään: Uutta levyostosta esitellessäni kävi ilmi, että myös brittirokkiherran levyhyllystä löytyy Mansonin Holywood-levy, josta hän kuulemma pitää jopa erittäin paljon. Ympyrä on sulkeutunut (typerä vanha klisee, mutta menköön). Ja kyllä, olen mahdollisesti hieman altis vaikutteille, mutta vain hyville vaikutteille.
Ps. Miksi ihmeessä menin kertomaan erään höpsön asian eräälle henkilölle?
