[Edit. huom. "filosofiset" mielipiteeni tämän tekstin lopussa ovat paitsi huonoja, myös vanhentuneita.]
Viime kerrasta onkin aikaa. Toivoisin voivani sanoa, että päiväkirjapassiivisuuteni on suoraan verrannollinen huikeaan lukuloma-aktiivisuuteeni, mutten viitsi sortua niin läpinäkyvään itsepetokseen. Ensimmäisen lukulomaviikon saldo oli jokseenkin tällainen: nolla sivua koulukirjoja ja tuhat sivua fiktiota taikuuden palauttamisesta Englantiin 1800-luvulla. Nyt olen viimeinkin hieman ryhdistäytynyt ja lukenut viimeisen neljän päivän aikana 700 sivua filosofiaa kaikkivoipan Kuningas Kofeiinin avulla. Välttyäkseni ennenaikaiselta kahviyliannostuskuolemalta olen laajentanut ruokavaliotani energiajuomien siivet antavilla porejuomilla. Lisäksi syön äitini kehotuksesta aamuisin sellaisen kuorman kalsiumtabletteja ja A-, B-, C-, Y-, X- ja Å-vitamiineja, että niillä voitaisiin vitaminoida koko Afrikka vuodeksi eteenpäin. Kolminkertainen eläköön-huuto kaikille epäluonnollisille lisäaineille ja suoritusta parantaville tehomyrkyille!
Kenties laajennan seuraavaksi muskelimiesten proteiinijuotaviin ja kasvatan Arnold Schwarzenegger -pohkeet (piti muuten googlettaa tuo prkleen sukunimi). En tosin osaa sanoa, mitä suoranaista hyötyä Arnold-pohkeista olisi yo-kirjoituksissa, ja herra kuvernöörin Terminator-aivoista ei ainakaan olisi hyötyä, ellen välttämättä haluaisi todistaa yo-lautakunnalle älykkyysosamääräni olevan pienempi kuin keskiverto-oravalla.
Neljän päivän filosofiaputki on pakottanut minut ottamaan uudelleen käyttöön amerikkalaisen laatuviihteen turruttamat aivosoluni. Länsimaisen filosofian historia -kirjan luettuani suurimmat kysymykseni eivät kuitenkaan liittyneet Aristoteleen aktualisoituvan potentian metafyysisiin reunaehtoihin tai Descartesin cogito-argumentin subjektiongelmaan, vaan kaiken filosofian oikeutukseen. Onko filosofiassa mitään järkeä? Filosofia, tuo kaikkien tieteiden äiti, tuntuu varsinkin nykymuodossaan paikoitellen vain näennäisongelmia pyörittelevältä pseudotieteeltä.
Esisokraatikkojen elementtifilosofia tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan kenties kaikkein vilpittömimmältä filosofialta, koska se pyrki selittämään olevan perimmäisiä muotoja jokseenkin geologisin perustein. Demokritos päätteli joskus filosofian historian alkuhämärässä, 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, että maailman peruselementtejä ovat jakamattomat atomit. Tekisi mieleni tahallisen provosoidusti väittää, että siinä oli koko filosofian historian viisain mies. Parta ja tooga eivät estäneet kyseistä herraa olemasta yli 2000 vuotta aikaansa edellä. Toisaalta juuri Demokritoksen atomi-idea edustaa minulle koko filosofian paradoksaalisuutta.
Demokritokselle filosofia oli tiedettä ja tiede filosofiaa: atomi oli filosofian perusyksikkö. Nykyään atomi on yksi tieteen perusyksiköistä, ja henkilökohtaisesti tiede edustaa minulle sitä totuusinstituutiota, joka on vastuussa filosofisen totuuden inflaatiosta. Tieteen totuus on minun totuuteni, enkä tiedä tarvitsenko sen rinnallle filosofista totuutta. Demokritos oli filosofi, joka "löysi" atomin. Atomi edustaa tiedettä ja totuutta. Demokritos siis löysi totuuden, tai ainakin jonkin perustavaa laatua olevan totuuden siemenen. Totuuden löytäminen on varmaankin parasta, mitä filosofi voi tehdä, mutta Demokritoksen totuus on kuitenkin suuri paradoksi. Tästä totuuden siemenestä kasvoi tiede, joka ainakin länsimaisessa tiedekeskeisessä maailmassa tekee filosofian turhaksi. Suurin filosofinen löytö koitui filosofian tuhoksi.
Tässä välissä on aiheellista huomauttaa, että edellinen kappale ilmaisee ajatukseni erittäin kärjistetyssä muodossa. On itsestäänselvää, että täysin eri aikakaudella ja eri kulttuurikontekstissa eläneen Demokritoksen atomi oli jotain aivan muuta kuin nykytieteen atomi. Nykytieteen käyttämä atomi-sana periytyy Demokritoksen käyttämästä kreikankielisestä atomos-sanasta, joka tarkoittaa jakamatonta. Joku (mutten minä) voisi väittää, että ainoa linkki Demokritoksen atomin ja nykytieteen atomin välillä on kielellinen. Mielestäni tämä linkki on kuitenkin ennen kaikkea metafyysinen siinä merkityksessä, jonka Aristoteles loi. Nykyään 'metafysiikalla' on filosofiassa lähes kirosananomainen kaiku turhana hölynpölynä ja täysin epäempiirisenä haihatteluna, mutta Aristoteles tarkoitti sillä olevaisen syvimpiä periaatteita, ja siinä merkityksessä Demokritoksen ja nykytieteen atomi on jokseenkin synonyymi. Ja niin, tiedän kyllä, että nykytieteen atomi ei ole jakamaton vaan koostuu alkeishiukkasista, jotka puolestaan koostuvat kvarkeista, mutta olennaista onkin pyrkimys jakamattoman perushiukkasen löytämiseen. (Ja tämä pyrkimys mielletään nykyään puhtaasti tieteelliseksi, mutta alun perin tieteen ja filosofian välistä erottelua ei ollut olemassa, ja pyrkimys perimmäisen todellisuuden "rakennuspalikoiden" löytämiseen oli filosofinen.)
(Hmm, epäilen että tämä päiväkirjamerkintä saattaa laajentua hieman epämääräisiiin suuntiin, mutta samapa tuo.) Kuten minun oli tarkoitus sanoa jo ennen tuota äskeistä kappaleeksi venynyttä välihuomautustani, Demokritoksen kanssa samoihin aikoihin eläneistä Sokrateesta, Platonista ja Aristoteleesta alkoi yleisesti "oikeaksi" mielletty filosofia, josta kuitenkin samalla alkoi parin tuhannen vuoden filosofinen harharetki keinotekoisesti luotujen käsitteiden ja irrationaalisten lisämaailmoiden labyrintteihin. Omasta tieteellisesti suuntautuneesta näkökulmastani katsottuna useimmat suuret filosofit eksyivät totuudenetsinnöissään jatkuvasti kauemmas totuudesta. Platonin ideamaailma, Kantin käytännöllisen järjen postulaatit, Hegelin maailmanhenki...Lista jatkuu loputtomasti.
Perusongelmana on se, että entisaikojen suuret filosofit kehittivät useimmiten kokonaisvaltaisia systeemejä ja maailman selitysmalleja. Koska tieteellistä maailmankuvaa ei ollut, heidän ei tarvinnut mukauttaa systeemiään mihinkään oman filosofiansa ulkopuoliseen universaaliin totuuteen - paitsi Jumalaan, joka oli olennainen osa useimpien suurten filosofien maailmankuvaa. (Ja kun nyt olen vauhtiin päässyt, niin todettakoon, että jos filosofia on mielestäni hieman harhautunut totuutta etsiessään, niin uskonto - kristinusko kaiken pahan alkuna ja juurena - ei ole edes yrittänyt etsiä totuutta, vaan on rakentanut koko järjestelmänsä valheen päälle.) Anyway, jos siis ainoa universaali ennakko-oletus perustui Jumalaan eli valheeseen, filosofit saattoivat rakentaa kokonaisia maailmanselitysmalleja, joissa järjestelmän eri osat muodostivat loogisen kokonaisuuden ja joissa järjestelmä oli sisäisesti ristiriidaton. Platonin ideamaailma on siis rinnastettavissa Tolkienin Keski-Maahan tai Janssonin muumitodellisuuteen, koska ne ovat sisäisesti ristiriidattomia maailmoja, jotka eivät kuitenkaan kuvaa olemassa olevaa todellisuutta. Sisäisesti ristiriidaton järjestelmä, joka siis toimii vain omien ennakko-oletustensa varassa, on kuitenkin täysin irrationaalinen, jos se liitetään järjestelmän ulkopuoliseen todelliseen maailmaan, eli tässä tapauksessa tieteelliseen maailmaan. (Sisäisesti ristiriidattomien ja todellisten maailmoiden lisäksi on mainittava myös kristinuskon Raamatun maailma, joka on sekä sisäisesti ristiriitainen että epätosi. Jostain syystä ihmiskunta on kuitenkin halunnut perustaa todellisuutensa tälle sisäisesti ja ulkoisesti ristiriitaiselle satukirjalle.)
Kuten jo monesti olen todennut, tieteellinen maailmankuva on jossain määrin filosofian vihollinen. Tällä tarkoitan nimenomaan ontologista ja metafyysistä filosofiaa, sillä esimerkiksi kielifilosofia voi kyllä olla ristiriidattomasti olemassa tieteen rinnalla. Minulla on kuitenkin jotain hampaankolossa kielifilosofiaa ja koko analyyttisen filosofian perinnettä kohtaan. Nykyfilosofian analyyttinen suuntaus on mielestäni pahinta pseudoviisastelua ja pilkunnussintaa koko filosofian historiassa. 1900-luvun tunnetuin kielifilosofi, Wittgenstein, on tyhjää kierrättävän nykyfilosofian suuri sankari ja aiheuttaa minussa melkoisia antipatioita. Miten kukaan voi pitää merkittävänä miestä, jonka suurimmat totuudet olivat "Lauseet ovat asiantilojen kuvia" "Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet" ja "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Rai-vos-tut-ta-vaa! En mitenkään yritä vähätellä kielitieteen totuudellisuutta tai tarpeellisuutta, mutta jos äskeiset lauseet luetaan yksiksi 1900-luvun _filosofian_ tärkeimmistä löydöistä...Ei mikään ihmekään, että lukion filosofian kursseilla nykyfilosofia jää antiikin partaveikkojen opetusten varjoon, jos nykyfilosofialla ei ole mitään sanottavaa! En usko, että nämä antiikin intellektuellit elitistit tarkoittivat "viisauden rakastamisella" pelkkää sanojen analysointia ja epämääräistä kielitieteilyä. Uskon antiikin pappojen etsineen sitä totuutta, jonka tiede meille tarjoaa.
Filosofialla on toki omat suuntauksensa myös minulle. Purkaukseni perusteella minut voitaisiin luokitella melkeinpä fysikalistiksi ja naturalistiksi, sekä eliminoivan tai emergentin materialismin kannattajaksi. Kielifilosofinen tyytymättömyyteni voisi niputtaa minut deflatorisen totuuskäsityksen kannattajaksi. Filosofialla on tuhat ja yksi titteliä, kategoriaa ja lokeroa tarjottavana, puhumattakaan kaikista teorioista ja malleista. En tiedä tekevätkö ne minua yhtään viisaammaksi.
Hmph, kenties kaikkein naurettavinta on, että kaiken tämän jälkeenkin aion luultavasti pyrkiä yliopistoon lukemaan filosofiaa.
Tuo filosofiavuodatus oli sitten täysin subjektiivinen, omassa päässäni syntynyt mielenilmaus, eikä siis edusta mitään yleistä kantaa tai jonkun auktoriteetin mielipidettä. Se ei välttämättä edusta edes omaa mielipidettäni, vaan on pikemminkin keskeneräinen ajatus vailla minkäänlaista totuuspohjaa.
Jaahas, perinteisessä päiväkirjassa yleensä kerrotaan jotain konkreettista. Olin tänään Nokian työhaastattelussa. Näillä näkymin kesäni kuluu hyväpalkkaisessa nelivuorotyössä kännyköitä kootessa. Käytyäni ohjatulla kierroksella itse tehtaalla en voi kuitenkaan kutsua sitä liukuhihnatyöksi, sillä Nokia-meininki ei vastannut ainakaan omaa stereotypistä mielikuvaani liukuhihnatyöstä. Se vaikutti niin älykkäältä ja monimutkaiselta avaruustekniikalta, paljon tietokoneita ja, ömh, vipuja ja nappeja. Avaruusteknologiailluusio johtui varmasti siitä, etten ymmärrä edes yksinkertaisimpien teknisten laitteiden toimintaa. Mielestäni on melko oletettavaa, että esimerkiksi föönini toimii, koska sen sisällä tuhat pientä tonttu-ukkoa puhaltaa yhtä aikaa, ja television sisällä asuu pikkuruisia Lost-ihmisiä ja Täydellisiä naisia. Hmm, onneksi en kertonut tätä sille Vaikutusvaltaiselle Ihmiselle, joka minua töihin haastatteli.
Sopimusta ei vielä ole allekirjoitettu, mutta tuskinpa ne olisivat laittaneet minua tutustumiskierrokselle ihan muuten vaan...Teknologian lisäksi se paikka suorastaan vilisi hyvännäköisiä nuoria miehiä, mmm.
Yksi asia vielä. Tai no kaksi. Ensinnäkin Lapkon keikka Klubilla oli kerrassaan täydellinen. Toisekseen, meillä lajitellaan _jugurttipurkkien kuoret_ erilliseen roska-astiaan. Siis wtf?! Niissä on kuulemma metallia, joten ne eivät sovi tavalliseen roskikseen. Siis prkl, meillä on kohta keittiössä ihan utopistisiin mittoihin venynyt lajittelujärjestelmä. Seuraavaksi tulee varmaankin erilliset roska-astiat Chiquita-banaanien kuorille ja toisen luokan banaaninkuorille. Ei voi ymmärtää.
Viime kerrasta onkin aikaa. Toivoisin voivani sanoa, että päiväkirjapassiivisuuteni on suoraan verrannollinen huikeaan lukuloma-aktiivisuuteeni, mutten viitsi sortua niin läpinäkyvään itsepetokseen. Ensimmäisen lukulomaviikon saldo oli jokseenkin tällainen: nolla sivua koulukirjoja ja tuhat sivua fiktiota taikuuden palauttamisesta Englantiin 1800-luvulla. Nyt olen viimeinkin hieman ryhdistäytynyt ja lukenut viimeisen neljän päivän aikana 700 sivua filosofiaa kaikkivoipan Kuningas Kofeiinin avulla. Välttyäkseni ennenaikaiselta kahviyliannostuskuolemalta olen laajentanut ruokavaliotani energiajuomien siivet antavilla porejuomilla. Lisäksi syön äitini kehotuksesta aamuisin sellaisen kuorman kalsiumtabletteja ja A-, B-, C-, Y-, X- ja Å-vitamiineja, että niillä voitaisiin vitaminoida koko Afrikka vuodeksi eteenpäin. Kolminkertainen eläköön-huuto kaikille epäluonnollisille lisäaineille ja suoritusta parantaville tehomyrkyille!
Kenties laajennan seuraavaksi muskelimiesten proteiinijuotaviin ja kasvatan Arnold Schwarzenegger -pohkeet (piti muuten googlettaa tuo prkleen sukunimi). En tosin osaa sanoa, mitä suoranaista hyötyä Arnold-pohkeista olisi yo-kirjoituksissa, ja herra kuvernöörin Terminator-aivoista ei ainakaan olisi hyötyä, ellen välttämättä haluaisi todistaa yo-lautakunnalle älykkyysosamääräni olevan pienempi kuin keskiverto-oravalla.
Neljän päivän filosofiaputki on pakottanut minut ottamaan uudelleen käyttöön amerikkalaisen laatuviihteen turruttamat aivosoluni. Länsimaisen filosofian historia -kirjan luettuani suurimmat kysymykseni eivät kuitenkaan liittyneet Aristoteleen aktualisoituvan potentian metafyysisiin reunaehtoihin tai Descartesin cogito-argumentin subjektiongelmaan, vaan kaiken filosofian oikeutukseen. Onko filosofiassa mitään järkeä? Filosofia, tuo kaikkien tieteiden äiti, tuntuu varsinkin nykymuodossaan paikoitellen vain näennäisongelmia pyörittelevältä pseudotieteeltä.
Esisokraatikkojen elementtifilosofia tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan kenties kaikkein vilpittömimmältä filosofialta, koska se pyrki selittämään olevan perimmäisiä muotoja jokseenkin geologisin perustein. Demokritos päätteli joskus filosofian historian alkuhämärässä, 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, että maailman peruselementtejä ovat jakamattomat atomit. Tekisi mieleni tahallisen provosoidusti väittää, että siinä oli koko filosofian historian viisain mies. Parta ja tooga eivät estäneet kyseistä herraa olemasta yli 2000 vuotta aikaansa edellä. Toisaalta juuri Demokritoksen atomi-idea edustaa minulle koko filosofian paradoksaalisuutta.
Demokritokselle filosofia oli tiedettä ja tiede filosofiaa: atomi oli filosofian perusyksikkö. Nykyään atomi on yksi tieteen perusyksiköistä, ja henkilökohtaisesti tiede edustaa minulle sitä totuusinstituutiota, joka on vastuussa filosofisen totuuden inflaatiosta. Tieteen totuus on minun totuuteni, enkä tiedä tarvitsenko sen rinnallle filosofista totuutta. Demokritos oli filosofi, joka "löysi" atomin. Atomi edustaa tiedettä ja totuutta. Demokritos siis löysi totuuden, tai ainakin jonkin perustavaa laatua olevan totuuden siemenen. Totuuden löytäminen on varmaankin parasta, mitä filosofi voi tehdä, mutta Demokritoksen totuus on kuitenkin suuri paradoksi. Tästä totuuden siemenestä kasvoi tiede, joka ainakin länsimaisessa tiedekeskeisessä maailmassa tekee filosofian turhaksi. Suurin filosofinen löytö koitui filosofian tuhoksi.
Tässä välissä on aiheellista huomauttaa, että edellinen kappale ilmaisee ajatukseni erittäin kärjistetyssä muodossa. On itsestäänselvää, että täysin eri aikakaudella ja eri kulttuurikontekstissa eläneen Demokritoksen atomi oli jotain aivan muuta kuin nykytieteen atomi. Nykytieteen käyttämä atomi-sana periytyy Demokritoksen käyttämästä kreikankielisestä atomos-sanasta, joka tarkoittaa jakamatonta. Joku (mutten minä) voisi väittää, että ainoa linkki Demokritoksen atomin ja nykytieteen atomin välillä on kielellinen. Mielestäni tämä linkki on kuitenkin ennen kaikkea metafyysinen siinä merkityksessä, jonka Aristoteles loi. Nykyään 'metafysiikalla' on filosofiassa lähes kirosananomainen kaiku turhana hölynpölynä ja täysin epäempiirisenä haihatteluna, mutta Aristoteles tarkoitti sillä olevaisen syvimpiä periaatteita, ja siinä merkityksessä Demokritoksen ja nykytieteen atomi on jokseenkin synonyymi. Ja niin, tiedän kyllä, että nykytieteen atomi ei ole jakamaton vaan koostuu alkeishiukkasista, jotka puolestaan koostuvat kvarkeista, mutta olennaista onkin pyrkimys jakamattoman perushiukkasen löytämiseen. (Ja tämä pyrkimys mielletään nykyään puhtaasti tieteelliseksi, mutta alun perin tieteen ja filosofian välistä erottelua ei ollut olemassa, ja pyrkimys perimmäisen todellisuuden "rakennuspalikoiden" löytämiseen oli filosofinen.)
(Hmm, epäilen että tämä päiväkirjamerkintä saattaa laajentua hieman epämääräisiiin suuntiin, mutta samapa tuo.) Kuten minun oli tarkoitus sanoa jo ennen tuota äskeistä kappaleeksi venynyttä välihuomautustani, Demokritoksen kanssa samoihin aikoihin eläneistä Sokrateesta, Platonista ja Aristoteleesta alkoi yleisesti "oikeaksi" mielletty filosofia, josta kuitenkin samalla alkoi parin tuhannen vuoden filosofinen harharetki keinotekoisesti luotujen käsitteiden ja irrationaalisten lisämaailmoiden labyrintteihin. Omasta tieteellisesti suuntautuneesta näkökulmastani katsottuna useimmat suuret filosofit eksyivät totuudenetsinnöissään jatkuvasti kauemmas totuudesta. Platonin ideamaailma, Kantin käytännöllisen järjen postulaatit, Hegelin maailmanhenki...Lista jatkuu loputtomasti.
Perusongelmana on se, että entisaikojen suuret filosofit kehittivät useimmiten kokonaisvaltaisia systeemejä ja maailman selitysmalleja. Koska tieteellistä maailmankuvaa ei ollut, heidän ei tarvinnut mukauttaa systeemiään mihinkään oman filosofiansa ulkopuoliseen universaaliin totuuteen - paitsi Jumalaan, joka oli olennainen osa useimpien suurten filosofien maailmankuvaa. (Ja kun nyt olen vauhtiin päässyt, niin todettakoon, että jos filosofia on mielestäni hieman harhautunut totuutta etsiessään, niin uskonto - kristinusko kaiken pahan alkuna ja juurena - ei ole edes yrittänyt etsiä totuutta, vaan on rakentanut koko järjestelmänsä valheen päälle.) Anyway, jos siis ainoa universaali ennakko-oletus perustui Jumalaan eli valheeseen, filosofit saattoivat rakentaa kokonaisia maailmanselitysmalleja, joissa järjestelmän eri osat muodostivat loogisen kokonaisuuden ja joissa järjestelmä oli sisäisesti ristiriidaton. Platonin ideamaailma on siis rinnastettavissa Tolkienin Keski-Maahan tai Janssonin muumitodellisuuteen, koska ne ovat sisäisesti ristiriidattomia maailmoja, jotka eivät kuitenkaan kuvaa olemassa olevaa todellisuutta. Sisäisesti ristiriidaton järjestelmä, joka siis toimii vain omien ennakko-oletustensa varassa, on kuitenkin täysin irrationaalinen, jos se liitetään järjestelmän ulkopuoliseen todelliseen maailmaan, eli tässä tapauksessa tieteelliseen maailmaan. (Sisäisesti ristiriidattomien ja todellisten maailmoiden lisäksi on mainittava myös kristinuskon Raamatun maailma, joka on sekä sisäisesti ristiriitainen että epätosi. Jostain syystä ihmiskunta on kuitenkin halunnut perustaa todellisuutensa tälle sisäisesti ja ulkoisesti ristiriitaiselle satukirjalle.)
Kuten jo monesti olen todennut, tieteellinen maailmankuva on jossain määrin filosofian vihollinen. Tällä tarkoitan nimenomaan ontologista ja metafyysistä filosofiaa, sillä esimerkiksi kielifilosofia voi kyllä olla ristiriidattomasti olemassa tieteen rinnalla. Minulla on kuitenkin jotain hampaankolossa kielifilosofiaa ja koko analyyttisen filosofian perinnettä kohtaan. Nykyfilosofian analyyttinen suuntaus on mielestäni pahinta pseudoviisastelua ja pilkunnussintaa koko filosofian historiassa. 1900-luvun tunnetuin kielifilosofi, Wittgenstein, on tyhjää kierrättävän nykyfilosofian suuri sankari ja aiheuttaa minussa melkoisia antipatioita. Miten kukaan voi pitää merkittävänä miestä, jonka suurimmat totuudet olivat "Lauseet ovat asiantilojen kuvia" "Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet" ja "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Rai-vos-tut-ta-vaa! En mitenkään yritä vähätellä kielitieteen totuudellisuutta tai tarpeellisuutta, mutta jos äskeiset lauseet luetaan yksiksi 1900-luvun _filosofian_ tärkeimmistä löydöistä...Ei mikään ihmekään, että lukion filosofian kursseilla nykyfilosofia jää antiikin partaveikkojen opetusten varjoon, jos nykyfilosofialla ei ole mitään sanottavaa! En usko, että nämä antiikin intellektuellit elitistit tarkoittivat "viisauden rakastamisella" pelkkää sanojen analysointia ja epämääräistä kielitieteilyä. Uskon antiikin pappojen etsineen sitä totuutta, jonka tiede meille tarjoaa.
Filosofialla on toki omat suuntauksensa myös minulle. Purkaukseni perusteella minut voitaisiin luokitella melkeinpä fysikalistiksi ja naturalistiksi, sekä eliminoivan tai emergentin materialismin kannattajaksi. Kielifilosofinen tyytymättömyyteni voisi niputtaa minut deflatorisen totuuskäsityksen kannattajaksi. Filosofialla on tuhat ja yksi titteliä, kategoriaa ja lokeroa tarjottavana, puhumattakaan kaikista teorioista ja malleista. En tiedä tekevätkö ne minua yhtään viisaammaksi.
Hmph, kenties kaikkein naurettavinta on, että kaiken tämän jälkeenkin aion luultavasti pyrkiä yliopistoon lukemaan filosofiaa.
Tuo filosofiavuodatus oli sitten täysin subjektiivinen, omassa päässäni syntynyt mielenilmaus, eikä siis edusta mitään yleistä kantaa tai jonkun auktoriteetin mielipidettä. Se ei välttämättä edusta edes omaa mielipidettäni, vaan on pikemminkin keskeneräinen ajatus vailla minkäänlaista totuuspohjaa.
Jaahas, perinteisessä päiväkirjassa yleensä kerrotaan jotain konkreettista. Olin tänään Nokian työhaastattelussa. Näillä näkymin kesäni kuluu hyväpalkkaisessa nelivuorotyössä kännyköitä kootessa. Käytyäni ohjatulla kierroksella itse tehtaalla en voi kuitenkaan kutsua sitä liukuhihnatyöksi, sillä Nokia-meininki ei vastannut ainakaan omaa stereotypistä mielikuvaani liukuhihnatyöstä. Se vaikutti niin älykkäältä ja monimutkaiselta avaruustekniikalta, paljon tietokoneita ja, ömh, vipuja ja nappeja. Avaruusteknologiailluusio johtui varmasti siitä, etten ymmärrä edes yksinkertaisimpien teknisten laitteiden toimintaa. Mielestäni on melko oletettavaa, että esimerkiksi föönini toimii, koska sen sisällä tuhat pientä tonttu-ukkoa puhaltaa yhtä aikaa, ja television sisällä asuu pikkuruisia Lost-ihmisiä ja Täydellisiä naisia. Hmm, onneksi en kertonut tätä sille Vaikutusvaltaiselle Ihmiselle, joka minua töihin haastatteli.
Sopimusta ei vielä ole allekirjoitettu, mutta tuskinpa ne olisivat laittaneet minua tutustumiskierrokselle ihan muuten vaan...Teknologian lisäksi se paikka suorastaan vilisi hyvännäköisiä nuoria miehiä, mmm.
Yksi asia vielä. Tai no kaksi. Ensinnäkin Lapkon keikka Klubilla oli kerrassaan täydellinen. Toisekseen, meillä lajitellaan _jugurttipurkkien kuoret_ erilliseen roska-astiaan. Siis wtf?! Niissä on kuulemma metallia, joten ne eivät sovi tavalliseen roskikseen. Siis prkl, meillä on kohta keittiössä ihan utopistisiin mittoihin venynyt lajittelujärjestelmä. Seuraavaksi tulee varmaankin erilliset roska-astiat Chiquita-banaanien kuorille ja toisen luokan banaaninkuorille. Ei voi ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti