Plan B

Söin tänään kolmatta päivää putkeen kukkakaali-parsakaali-pussikeittoa päivälliseksi. Peruutan yo-juhlat. Olen laihtunut neljä kiloa. En tiedä mitä haluan tehdä elämälläni. Ainoa yksilöitävissä oleva haave on Pariisi. Näen siitä öisin unta. Säilytän edelleen niitä pieniä liiloja metrolippuja lompakossani, koska ikävöin Pariisin metrolabyrinttejä. Joskus Arnaud ja Natalie eivät halunneet ostaa lippuja, joten hyppelimme niiden metalliporttien yli. Silloin kerran palasimme Pariisin yökerhoista joskus viideltä aamulla, ja metrolaituri oli aivan tyhjä. Kaisalla oli keskellä kaulaa aivan järkyttävän suuri fritsu, jonka joku tuntematon musta mies antoi jäähyväisiksi. Nolotti sen puolesta aivan kamalasti, kun törmäsimme eteisessä Madame Dufouriin. Mulla oli lompakko täynnä paperinpalasia, joihin innokkaat pariisilaispojat olivat kirjoitelleet puhelinnumeroitaan, vaikka yritin kieltäytyä. Annoin ne kaikki Natalielle. Myöhemmin Suomessa löysin taskun pohjalta Camel-tupakka-askista revityn pahvinpalan, jossa oli jonkun pitkätukkaisen arkkitehtiopiskelijan puhelinnumero. Julian, tai jotain sinne päin. En enää edes muista niiden ihmisten kasvoja. En muista edes Natalien parhaan ystävän nimeä, vaikka asuin sen luona pari päivää Le Havressa. Sillä oli muovinen vihreä käsilaukku ja tekorinta. Yksi oikea ja yksi muovinen. Meillä oli tosi hauskaa Tahiti 80:n keikalla, ja silloin yöllä V tekstasi, että "Antti saa! Mun teltassa!". Ikävä Ranskaa. Ikävä Pariisia. Ikäväikävä. Palaan vielä sinne. Ehkä kesän jälkeen. Jään sinne enkä palaa enää koskaan.

(Haahaa, niin varmaan. Enhän mä harrasta radikaaleja ratkaisuja. Kuljen vain samaa ympyrää päivästä toiseen. Mitä kauemmin sitä samaa ympyrää kulkee, sitä syvemmäksi se reitti kuluu. Syövyn yhä syvemmälle maahan, kunnes huomaan käveleväni jossain lähellä maapallon keskipistettä yksin omassa pikku kuilussani. Ehkä törmään siellä Jules Verneen.)

Joo, lähden Pariisiin. Mahtaisikohan joku tulla potkimaan mua, jos muuttaisin pahvilaatikkoon sinne metrokäytäviin?