Laiskottaa. Heräsin aikaisin, kävin työhaastatelussa ja Tiimarissa ostamassa niitä ohuenohuita 0,05:n mustia tusseja, joihin olen täysin addiktoitunut. Sellaisella ohkaisella tussilla on hyvä piipertää kiemuraista minikaunoa erinäisiin vihonsyrjiin. On jotenkin nuukahtanut ja nukkavieru olo, miksi olen aina näin aikaansaamaton?
Olen kuunnellut aamupalapöydästä lähtien Khoman (aka Koma) eilen ilmestynyttä The Second Wave -levyä. Aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä musiikkia. Suhteeni Khoman debyyttilevyyn, pahaenteisesti nimettyyn Tsunamiin, oli sellainen salakavalasti etenevä rakkaustarina, mutta The Second Wave imaisi minut heti pyörteisiinsä. Ainakin omissa korvissani Khoma kuulostaa juuri siltä, mitä levyjen nimet lupaavat - maailmanlopulta, tai ainakin joltain katastrofinkatkuiselta pysäyttämättömältä luonnonvoimalta. Synkeä mahtipontisuus, angstiaaltoilu ja jotenkin lopullista onnettomuutta henkivä tunnelma yhdistyvät päässäni maailmanloppumusiikiksi.
Ylitsepyyhkivän musiikillisen kauneuden lisäksi Khoma tuottaa ainakin minussa uskomattoman visuaalisia mielikuvia. Jotenkin tällainen raskaan melankolinen, lohduton kauneus jättää paljon syvempiä jälkiä kuin mikään kuiskauksenkevyenä kupliva pastelli-iloittelu, oli kyseessä sitten musiikki, kirjallisuus tai kuvataide. Tiesiväthän jo Hegel ja Nietzsche, että muutos ja luovuus kumpuavat negatiivisista mielentiloista, vihasta, surusta, sodasta ja kuolemasta. Ilo ja onni ovat pysähtyneitä tiloja. Tämän mukaan oma tämänhetkinen olotilani on jokseenkin onnellinen, koska minkäännäköisiä inspiraatiomyrskyjä tai seuraavalle tasolla nousemista ei ole näkynyt lähimaillakaan. Pitäisi ilmeisesti tavoitella kurjuutta ja lohduttomuutta, jotta luovat energiani lähtisivät taas liikkeelle...No okei, nyt tämä alkaa kuulostaa aivan joltain Feng Shuilta. Ehkä inspiraationpuutteeni johtuukin väärään nurkkaan naulatusta kirjahyllystä tai pahaa karmaa henkivästä yöpöydästäni.
Olen kuunnellut aamupalapöydästä lähtien Khoman (aka Koma) eilen ilmestynyttä The Second Wave -levyä. Aivan sanoinkuvaamattoman täydellistä musiikkia. Suhteeni Khoman debyyttilevyyn, pahaenteisesti nimettyyn Tsunamiin, oli sellainen salakavalasti etenevä rakkaustarina, mutta The Second Wave imaisi minut heti pyörteisiinsä. Ainakin omissa korvissani Khoma kuulostaa juuri siltä, mitä levyjen nimet lupaavat - maailmanlopulta, tai ainakin joltain katastrofinkatkuiselta pysäyttämättömältä luonnonvoimalta. Synkeä mahtipontisuus, angstiaaltoilu ja jotenkin lopullista onnettomuutta henkivä tunnelma yhdistyvät päässäni maailmanloppumusiikiksi.
Ylitsepyyhkivän musiikillisen kauneuden lisäksi Khoma tuottaa ainakin minussa uskomattoman visuaalisia mielikuvia. Jotenkin tällainen raskaan melankolinen, lohduton kauneus jättää paljon syvempiä jälkiä kuin mikään kuiskauksenkevyenä kupliva pastelli-iloittelu, oli kyseessä sitten musiikki, kirjallisuus tai kuvataide. Tiesiväthän jo Hegel ja Nietzsche, että muutos ja luovuus kumpuavat negatiivisista mielentiloista, vihasta, surusta, sodasta ja kuolemasta. Ilo ja onni ovat pysähtyneitä tiloja. Tämän mukaan oma tämänhetkinen olotilani on jokseenkin onnellinen, koska minkäännäköisiä inspiraatiomyrskyjä tai seuraavalle tasolla nousemista ei ole näkynyt lähimaillakaan. Pitäisi ilmeisesti tavoitella kurjuutta ja lohduttomuutta, jotta luovat energiani lähtisivät taas liikkeelle...No okei, nyt tämä alkaa kuulostaa aivan joltain Feng Shuilta. Ehkä inspiraationpuutteeni johtuukin väärään nurkkaan naulatusta kirjahyllystä tai pahaa karmaa henkivästä yöpöydästäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti