Päiväkirjani näkyy vaipuneen melkoisen dekadenttiin tilaan. Tekstin koheesio ja abstrakti ajattelu loistavat poissaolollaan. Syyttäkäämme siitä irc-galleriaa, joka aiheuttaa aivosoluissani laajamittaista passivoitumista ja massaitsetuhoa. Pitäisi ehkä harkita elämän ostamista ja vähentää gallerian osittain illusoriseen kollektiivisuuteen tukeutumista. Lisäksi pitäisi ehdottomasti lopettaa ranskalaisten viivojen käyttö. Viivat ovat pahoja...ja numerot! Olen tällainen keltanokka-Lost-retardi eli seuraan sarjaa Nelosen aikataululla (koska olen liian noob edes harkitsemaan jaksojen katselua tietokoneella etukäteen), mutten ole voinut vastustaa kyseisiä numeroita. Niinpä olen jo aikoja sitten lukenut netistä kaikenlaista Lostin aritmologiasta ja tietenkin samalla spoilaantunut melkoisesti, vaikka olenkin yrittänyt keskittyä vain numeroihin ja sulkea silmät ainakin kovin hardcore-juonipaljastusten kohdalla...Aika mahdotonta tosin keskittyä "vain" neljään, kahdeksaan, viiteentoista, kuuteentoista, kahteenkymmeneenkolmeen ja neljäänkymmeneenkahteen, kun kyseiset numerot liittyvät KAIKKEEN (dramaattista musiikkia tähän).
(Ahaa! Nyt käsitin mitä tuo prkleen 'ambiguiteetti' tarkoittaa.)
Asiasta kukkaruukkuun, sykleissä kulkeva musiikkimakuni on jälleen kerran saavuttanut brittirokki-/ fiilistelyindievaiheen. Ai hitto, miten tuo Keanen uusi sinkku Is it any wonder voikin olla noin hyvä? Ja samaisen bändin Everybody's changing. Myös Tahiti 80:n Changes aiheuttaa melkoisia korvaorgasmeja. Harmi, että joskus luulin musiikkimakuni kehittyvän länsimaiseen tyyliin lineaarisesti eteenpäin ilman takaumia, ja niinpä olen kärrännyt monia brittirokkilevyjäni Levykauppa Äxään myytäväksi ja lunastanut tilalle Velcraa ja muita astetta aggressiivisempia lättyjä. Noh, virheistä viisastuneena säilytän tästä lähin kaikki hankkimani levyt, jotta voin kieriskellä nostalgiassa uudestaan ja uudestaan.
Yksi asia vielä. Miehet. Hiton miehet. Miten ne voivat olla niin vaikeita? Arvon herrat ohittavat pian käsittämättämyydessään jopa oman sukupuoleni. Voi etana.
Mä olen itsekin ihan mahdoton. Menee hermot.
Töissä on ihan kivaa. Jos sattuu nauttimaan "Onko teillä S-etukorttia?" -fraasin toistelusta miljardi kertaa päivässä. Ja joo, mä tosiaan saan siitä ihan out-of-this-world -kicksejä. Joo.
Ps. Uusi lempisanani on 'astraaliruumis'.
ﺯﺛﺿﺿﺺﺣ ﺽﺻﺪﻺﺥﺨﺕﺒ ﺿﺿﺿﺺﺣﺽﺻﺪﻺﺥﺨﺕﺒﺿﺨﺥﺽﺿﺥﺥﺸﻏﻁﺖﺑﺹﻀﻀﺥﺻﺿﺨﺻﻒ
(Ahaa! Nyt käsitin mitä tuo prkleen 'ambiguiteetti' tarkoittaa.)
Asiasta kukkaruukkuun, sykleissä kulkeva musiikkimakuni on jälleen kerran saavuttanut brittirokki-/ fiilistelyindievaiheen. Ai hitto, miten tuo Keanen uusi sinkku Is it any wonder voikin olla noin hyvä? Ja samaisen bändin Everybody's changing. Myös Tahiti 80:n Changes aiheuttaa melkoisia korvaorgasmeja. Harmi, että joskus luulin musiikkimakuni kehittyvän länsimaiseen tyyliin lineaarisesti eteenpäin ilman takaumia, ja niinpä olen kärrännyt monia brittirokkilevyjäni Levykauppa Äxään myytäväksi ja lunastanut tilalle Velcraa ja muita astetta aggressiivisempia lättyjä. Noh, virheistä viisastuneena säilytän tästä lähin kaikki hankkimani levyt, jotta voin kieriskellä nostalgiassa uudestaan ja uudestaan.
Yksi asia vielä. Miehet. Hiton miehet. Miten ne voivat olla niin vaikeita? Arvon herrat ohittavat pian käsittämättämyydessään jopa oman sukupuoleni. Voi etana.
Mä olen itsekin ihan mahdoton. Menee hermot.
Töissä on ihan kivaa. Jos sattuu nauttimaan "Onko teillä S-etukorttia?" -fraasin toistelusta miljardi kertaa päivässä. Ja joo, mä tosiaan saan siitä ihan out-of-this-world -kicksejä. Joo.
Ps. Uusi lempisanani on 'astraaliruumis'.
ﺯﺛﺿﺿﺺﺣ ﺽﺻﺪﻺﺥﺨﺕﺒ ﺿﺿﺿﺺﺣﺽﺻﺪﻺﺥﺨﺕﺒﺿﺨﺥﺽﺿﺥﺥﺸﻏﻁﺖﺑﺹﻀﻀﺥﺻﺿﺨﺻﻒ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti