(Tämän kirjoituksentyngän oli tarkoitus näkyä vain itselleni.)

Yritin kirjoittaa tähän jotain psykologista isä-tytärsuhdepaskaa, muttei siitä oikein tullut mitään. Pelkään aina isän seurassa tekeväni tai sanovani jotain väärää, ja hermostuneena aivan satavarmasti teenkin niin. Meille on kehittynyt ikioma pikku perherituaali: minä teen virheen, isä suuttuu ja alkaa huutaa, minä menen paniikkiin ja alan itkeä. Aina sama kuvio. Kaikki normaaliuden rippeenikin haihtuvat isän seurassa, pelkään niin paljon. Nuorempana pelkäsin vähemmän ja vihasin enemmän. Tappelin vastaan ja olin vihainen. Enää en haluaisi tapella ollenkaan.

Nuorempana pidin isää vihollisena ja äitiä liittolaisena. Näin jälkeenpäin on helppo käsittää, mistä kyseinen illuusio syntyi. Äiti oli silloin viikonloppuäiti, jonka tarvitsi viihdyttää ja miellyttää lapsiaan vain kerran kahdessa viikossa. Äiti oli kuin hotelliloma, isä oli arjen realiteetteihin sidottu yksinhuoltaja. Äiti antoi jäätelöä, karkkia ja empatiaa. Isä huusi ja raivosi, löi, paiskoi juomalaseja ja kattiloita pitkin seiniä, heitteli tuoleja, kiristi ja painosti. Oli helppo valita suosikkivanhempi. Nyt kun asun äidin kanssa, olen tajunnut ettei meillä ole mitään yhteistä. En ymmärrä äidin elämänvalintoja. Onhan se sellainen perustärkeä perusäiti, mutta jotenkin voimaton ja laimea vaikeiden tilanteiden välttelijä. Isässä on paljon piirteitä, joita arvostan, vaikka päällimmäiseksi mieleen jäivätkin kaikki katastrofiriidat. Isällä on silmää tilanteille. Isä on halutessaan seurapiiritaitoinen, fiksu ja filmaattinen, keskustelutaitoinen, realistinen, itsevarma. Isällä on loistava kyky pitää kulisseja yllä. Vieraiden edessä ei koskaan huudettu. Olen aina tavoitellut isän hyväksyntää, koska sitä on lähes mahdoton saada. Kukaan muu ei ole koskaan saanut mua tuntemaan itseäni yhtä arvottomaksi ja tarpeettomaksi epäonnistujaksi. Nykyään, joka kerta kun mokaan jotenkin isän kanssa, tuntuu, että tuotan pettymyksen isän lisäksi myös itselleni. En pääse sitä karkuun.

Voi hitto. Ei olisi pitänyt alkaa kirjoittaa tästä aiheesta. Voi hittojen hitto.

Se on vaikuttanut munhun ja mun elämään niin paljon ja niin väärällä tavalla. Kaikkein surullisinta on se, että aivan helvetin varmasti isä tarkoitti vain hyvää. Se yritti opettaa elämän realiteetteja ja olla hyvä isä. Se yritti ehkä liiankin epätoivoisesti.

(Tässä vaiheessa kirjoittaja alkaa säälittävän pillittämisen ja havaitsee olevansa kykynemätön kirjoittamaan enää mitään.)