in the corner of the room
in the room we used to love
of the love we should say this
there were switches never flicked
long away and far apart
that's how forest fires start
start again it felt like this
fresh and simple as a kiss
i bounce these feelings off the moon
the echoes don't come back
keep your sympathy
don't need the healing to start
you've gone
gone and made a beautiful hole in my heart

 

Maailmanpoliittinen kuivaneulatyö ihon alla

Äh, en ole osannut kirjoittaa mitään aikoihin. Olen aloittanut useita pikkusievästi pintatasolla operoivia monologeja, ja kyllästynyt omiin ajatuksiini tai vaihtoehtoisesti huomannut, ettei minulla ole omia ajatuksia. (Molemmat jokseenkin frustraatiota lietsovia vaihtoehtoja.) Eilisen kirjoitussessioni tuloksena syntyi vain käsittämätöntä vuoristoratatunteilua ja angstivinkumista, joten deletoin aikaansaannokseni ihan vapaaehtoisesti.

Päiväkirjaa pitäisi aina kirjoittaa tyhjiössä. Jos ympäröivä todellisuus olisi vain neutraali ja kantaaottamattoman olemassaolon kenttä, minun olisi ehkä helpompi löytää itsestäni ne omat ja olennaisimmat ajatusytimet. Kun tämän ympäröivän todellisuuden osasten kanssa on kuitenkin pakko kommunikoida, riski kaikenlaiseen sentimentaaliseen interferenssiin kasvaa. (Onneksi mesen saa offlineen, joskus siellä on liikaa sosiaalisia olentoja ehdotuksineen ja vaatimuksineen.)

Olen ihan kuolemanväsynyt ja kaikki selkä-niska-pää -akselilla sijaitsevat ruumiinosani tuntuvat olevan pahasti epäkunnossa. Olin torstaina turkuilemassa ja vähän univelkaannuin.

Alkuillasta torstaina kävin kotona. Siis en missään semikotona vanhempieni luona, vaan omassa (no okei, vuokra-) kodissani. Saattaa tosin olla, että joidenkin porvaristandardien mukaan 17 neliön lukaalini on sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti mitattuna hieman rajoittunut täyttämään "kodin" määritelmän. Tuli kuitenkin hyvä olo siellä tyhjän valkoisen kuution sisällä, hyräilin Sous l'oeil de l'angea ja mietin suihkuverhoja ja huonekasveja ja ovimattoja ja sellaista. Muutan sinne pikkuhiljaa ensi kuun aikana. Kaivokatu 16 B b 62, ilmoittakaa etukäteen jos tulette käymään. Vihaan yllätysvierailijoita ja muita spontaaneja hetkessäelijöitä, jotka rikkovat järjestelmällisen epäloogisia toimintakaavojani. Oikeastaan en tiedosta minkäänlaisten toimintakaavojen olemassaoloa, ellei joku ulkopuolinen riko kaavojani. Niin. Yksinäni olen / luulen olevani vapaa ja rajoittamaton, koska yksinäni olen vapaa noudattamaan omia kaavojani ja lakejani. Tästähän nyt tietenkin voisi repiä metritolkulla jotain lyyristä pohdintaa traagisesta vapauden illuusiosta ja siitä, kuinka olen oman itseni vanki, mutta sellaista paskaa ei voi kirjoittaa tosissaan, ellei satu elämään 1800-luvun alun Saksassa. (Tai saman maailmantuskakauden Ranskassa, le mal du sièclen kourissa.)

No äh, vähän harhauduin. Torstaina olin siis S-Osiksella/Tvo:lla indie-iltamissa herraseurassa. Olikin tosi sympaattinen paikka. Siistiä nähdä vihdoinkin Callisto livenä, eräs kun on sitä niin kovasti (ja syystä) hehkuttanut. Echo is your love -yhtyeeseen en oikein jaksanut keskittyä, vaikka indie-kansa näytti tykkäävän niistä kovasti. Ainakin sen laulajatytön siili oli hieno. Siilistä tuli mieleen, näin siellä iltamissa yhden ex-sauvolaisen tytön, joka tuli kerran ylästeella pääsiäisenä kouluun vihreäksi värjätyssä siilitukassa, johon oli kiinnitetty keltaisia pääsiäistipuja. Ihailin sitä salaa silloin. Se oli mun kanssa kuvataidepiirissä, muistan jonkun sen tekemän maailmanpoliittisen kuivaneulatyön...Mutta en sitten torstaina uskaltanut mennä sanomaan sille "moi". Sen nimi oli kai Laura. Tai on varmaan edelleen. Ellei se ole muuttanut sitä. Mutta miksi olisi. Tai no ehkä siksi, että Laura on kuitenkin aika yleinen nimi. Joku Laura voisi ehkä haluta olla vaikka Sini-Pilvituulia Kastehelmi von Myrskyluoto. Tai Käpy tai Pii, nekin ovat sallittuja nimiä. Luin joskus Turun Sanomista pojasta, jonka nimi oli vain "J". Mietin, että tuollainen minimalistinen J jotenkin tuntui kovin kliiniseltä, joltain sairaalan jonotusnumerolta tai robottiandroidiperheen kissan nimeltä. Tuskin sen J:n identiteetti kuitenkaan jäi mitenkään vajaaksi, vajaasta nimestä huolimatta. Mutta siis niin. Luulen, että sen tytön nimi oli Laura ja on edelleen Laura. Vaikka olisi aika hauskaa, jos se olisi muuttanut nimensä Pääsiäisruohoksi.

Mutta en usko.

No kuitenkin. Ehdin kuunnella vähän aikaa Plain Fadea, joka vaikuttikin kivalta, mutta sitten siirryin lapkoilemaan. En ollut pitkään aikaan kuunnellut The Armsia tai Scandalia, ja kuvittelin olevani aika kyllästynyt koko bändiin. Mutta hitto, enpäs ollutkaan. Taisin kuulla niitä livenä viidettä kertaa, ja tämä oli aivan satavarmasti niiden paras livekeikka ikinä. Ah, miten ennakkoluulotonta uusiutumista. Yksikään biisi ei kuulostanut samalta kuin levyillä, ja se oli ihan parasta. Ah, herra Malja. Se oikeasti näyttää aina esiintyessään siltä, että se saa joka kolmannen laulamansa sanan kohdalla orgasmin. (Joku siveämpi tai nuorempi henkilö voisi ehkä kiusaantua siitä, että mainitsen lähes jokaisessa päiväkirjailussani orgasmin, mutta se on kuulkaas lapset ihan luonnollinen asia. Aatami ja Eeva saivat niitä varmasti jatkuvasti lisääntyessään Jumalan käskystä kuin kiimaiset kaniinit konsanaan. Vaikka Aatamille ja Eevalle seksin funktio oli varmaankin lähinnä lykkiä maailmaan niin paljon siskoja ja veljiä, että nämä siskot ja veljet voisivat lisääntyä keskenään ja muodostaa niin suuren Jumalan kansan, ettei taivaspaikkabisnes kuihtuisi, vaikka miljoonat Taivaan Isän lapsoset kuolisivatkin uskonsodissa. Voi tosin olla, että Aatami ei kannattanut seksuaalista tasa-arvoa vaan keskittyi omaan tyydytykseensä. Mutta siinä tapauksessa Kaikkivaltias Jumala olisi varmaankin luonut Aatamin kylkiluusta Eevan sijaan pumpattavan Barbaran.)

Hmm, tästähän tuli taas oikea punaisen langan riemuvoitto. Ennen pumpattavan Barbaran astumista kuvaan olin kuitenkin vielä sanomassa, että rakastan ihan überpaljon sitä My Cry Worksin kohtaa kohtaa, joka alkaa "And every bird in the war...". Mm, jos olisin sellainen ihminen, joka aikoisi mennä naimisiin, ja jos en menisi naimisiin Laurin tai Amélien kanssa (tai jos menisin naimisiin Laurin ja Amélien kanssa ja polygamia tulisi lailliseksi Suomessa) niin niin niin sitten menisin kyllä Maljan kanssa naimisiin. Jos se suostuisi. Pyytäisin oikein kauniisti. Mutta en siis ole sellainen ihminen, joka menee naimisiin. Menen Korkeasaareen ja Japaniin vielä joskus, mutta en naimisiin.

No niin, indie-iltamien jälkeen pääni oli täynnä hyvää musiikkia. Musiikki tunkeutui päähän sen verran voimakkaalla volyymilla, että eräät muut päänsisäiset toiminnot eivät enää mahtuneetkaan pään sisälle. Ainakin eräät moraalirajoitteet ja siveän käyttäytymisen perusteet poistettiin käytöstä, jos niitä nyt ikinä oli ollutkaan. Moraali on ehkä jotain liian abstraktia ja raamatullista makuuni. Tuntui hyvältä ajatella vähemmän rationaalisesti, ja mitä vähemmän ajatteli mitään rationaalisesti, sitä enemmän vain tuntui hyvältä. Ehkä jotain sellaista. Muutaman tunnin yöunien jälkeen oli hieman nihkeää herätä Turussa ja hankkiutua takaisin Halikkoon aamuvuoroon, ja nökötin sitten kassalla ihan offlinessa. Yritin tunnistaa, johtuiko kamala olo vain unenpuutteesta ja aamupalattomuudesta, vai oliko jonkinlaisella henkisellä krapulalla myös osuutta asiaan. Ja niin, eipä kai ollut.

Mm, silmät ei pysy enää auki, jatkan kun jaksan.

 

Rekrytointipalveluja laiskalle mielikuvitukselle

Katsoin eilen nelosen leffan, Dinan (I am Dina). Tai katsoin kolme neljäsosaa. Normaalisti katson elokuvia televisiosta hävettävän harvoin, mutta nyt kerrankin jumiuduin sohvan uumeniin enkä pystynyt pakenemaan. (Kataran luokassa oli seinällä jättimäinen Dinan leffajuliste. Leffan seksikohtaukset olisivatkin varmaan näyttäneet ja kuulostaneet supermassiivisilta Kataran avaruustekniikkaäänentoistolla ja viiden kauko-säätimen dvd-übersysteemillä.) Norjalaisia maisemia, sumuista melankoliaa, kuolemaa, hulluuden veteen piirretty viiva, aaveita ja sellaista. Kalpeita alastomia ihmisiä kulmikkaissa asennoissa.

(Kummallinen sattuma, että Dinan miestä näytteli kyömynenäinen muskettisoturimies Gerald Depardieu. Luen nimittäin parhaillaan Dumas'n The Count of Monte Cristoa, ja joskus vuosia sitten kyseisen kirjan sarjafilmatisoinnissa Monte Criston kreiviä esitti samainen Depardieu. Ehkä todellisuuden ja fiktion rajat tulevat helpommin hahmotettaviksi, kun joku tunnistettava naama hyppelee roolista toiseen ja esitysformaatista toiseen...ja elokuvista puhuttaessa todellisuuden ja fiktion selkeästi piirtyvät rajat ovat ehkä lähinnä negatiivinen ominaisuus.)

(Tai siis hm-hm. Ajattelin jotenkin nurinkurisesti, että Depardieu esittää roolihahmoaan Edmond Dantèsia Monte Criston kreivin kirjaversiossa. Vaikka ei kirjoissa kukaan näyttele ketään. Ilmeisesti mielikuvitukseni on vain niin laiska, että lainasin filmiversiosta kasvot konkretisoidakseni lukuelämykseni. Jos ensin näkee filmiversion, ja lukee myöhemmin saman tarinan kirjana, on tuskin mahdollista päästä eroon elävän kuvan tarjoamista fyysisistä hahmoista. Ihmisen mielikuvitus tyytyy vain rekrytoimaan filmiversiossa nähdyt naamat kuvittamaan lukukokemustaan. Kummallista. Luin Monte Criston kreivin suomenkielisenä joskus ala-asteella, ja silloin kuvittelin itse päässäni tarinan miljöön, hahmojen ulkonäöt ja visuaaliset atmosfäärit. Se oli siis aktiivinen lukukokemus, jonka visualisoimiseen osallistuin itse. Seuraavaksi näin Monte Criston kreivin televisiosta, joka visualisoi tarinan puolestani ja tekee minusta siis passiivisen vastaanottajan. Nyt luen samaista tarinaa englanninkielisenä, mutten pysty enää irtautumaan television tarjoamista hahmoista. Onko lukukokemukseni nyt siis köyhempi ja passiivisempi kuin ensimmäisellä kerralla? Onko lukukokemukseni ylipäätään enää ollenkaan sama, kun sekä tarinan kieli että hahmojen fyysinen olemus ovat muuttuneet, ja jopa minä itse lukijana olen muuttunut? Äh, aika kaavamaisia ikuisuuskysymyksiä, sori.)

Tai jotain. 

Väärässä oleva asiakas on aina oikeassa

Neuvostoliiton Satelliittivaltion asiakkaat ovat esittäneet muun muassa seuraavanlaisia parannusehdotuksia, joiden toteuttamiseen ryhdytäänkin heti asiakastyytyväisyyden lisäämiseksi:

1. Koko Neuvostoliiton Satelliittivaltion henkilökunnan tulisi osata viittomakieltä!

- Toivomuksen esittäjä: Viittomakielinen pariskunta, jonka toivomusta ei ensin ymmärretty, koska pariskunta vain näytteli sormimerkkejä ja huitoi ympäriinsä. Lopulta toivomus saatiin kirjattua, kun pariskunnan toinen puolisko kirjoitti toivomuksen paperille.

- Parannustoimenpiteet: Kauppaketju lähettää kaikki työntekijänsä kolmen vuoden viittomakielen tehokurssille kiinalaiseen sisäoppilaitokseen. Kaikki Neuvostoliiton Satelliittivaltiot suljetaan kolmevuotisen koulutuksen ajaksi, etteivät asiakkaat joudu kärsimään viittomakielitaidottoman henkilöstön epätäydellisistä kommunikointikyvyistä. Viittomakielisen megakaupan avajaisissa lapsille on tarjolla sormivärileikkejä ja aikuisille sormetusleikkejä. Kassajonossa etuilijoille viitotaan keskisormella. Kaikki Neuvostoliiton Satelliittivaltion kuulutukset annetaan jatkossa myös viittomakielisinä.

2. Myös dollarien pitäisi käydä Neuvostoliiton Satelliittivaltiossa.

- Toivomuksen esittäjä: Lihava amerikkalainen rouvashenkilö, joka oli syvästi loukkaantunut, kun hänen dollarinsa eivät käyneetkään maksuvälineeksi, ja jätti maksamattomat ostoksensa mielenosoituksellisesti kassalle.

- Parannustoimenpiteet: Dollari otetaan välittömästi käyttöön. Kaikki hintatiedot on esitettävä myös dollareina. Lisäksi kaupan taustamusiikkinauhojen tilalla aletaan soittaa Yhdysvaltojen kansallislaulua The Star-Spangled Banneria. Neuvostoliiton Satelliittivaltion logo uudistetaan sisältämään valkoisia tähtiä sinisellä taustalla, piristeeksi lisätään valkopunaisia raitoja. Keskuskäytävälle rakennutetaan marmorista ja timanteista mahtipontinen suihkulähde, jossa kullattu George Bush pissaa irakilaisten sotilaiden päälle.

3. Voisiko valikoimiin tulla jokin laktoositon jogurttivaihtoehto?

- Toivomuksen esittäjä: Joku liikoja vaativa paska.

- Parannustoimenpiteet: Toimenpiteisiin ei ryhdytä. Kaikkea ne asiakkaat kehtaavatkin toivoa! Joiltakin on kyllä suhteellisuudentaju aivan hukassa. Toivomuksen esittäjältä peritään tästä lähtien neljän ylimääräisen muovipussin hinta kassalla.

(Edit. huom. kaikki yllä mainitut palautteet ovat aitoja ja tuo amerikkalaisen rouvan dollarifarssi on aivan totisinta totta.) 

Lidl on halpa!

Kävin tänään shoppailemassa. Kirppiksellä ja Lidlissä. Tykkään Lidlistä, se on niin hellyyttävän mauton ja varastomainen. Ja tykkään eksperimentoida niitä tuntemattomia ruokamerkkejä. Tänään ostin kilon pussin spiraalimakaronia, Earl grey -teetä, kolme purkkia hedelmärahkaa, valkosipulipatongin, kirsikkahilloa, omenahilloa, sipsipussin, kanan makuisia nuudeleita ja kiinalaista tomaattikeittoa...Yhteensä 7 euroa 15 senttiä! Kyllä Lidl on halpa! Jossain suomalaisessa ketjukaupassa tuo kaikki olisi maksanut tuplahinnan. Miksi kukaan ei ole vielä ehdottanut, että Afrikan nälänhätä poistettaisiin perustamalla Lidlejä jokaiseen heinämajakylään? Lidlin kondomitkin ovat halpoja, nälänhädän lisäksi saataisiin siis myös aids hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Minua arveluttaa ainoastaan yksi asia: kumpi saa Nobelin ultimate-rauhanpalkinnon, minä vai Lidlin johtaja?

Kirppikselläkin oli vaikka mitä. Ostin kaksi hienoa japanilaista kaljatölkkiä, à 50 snt. Ja vihreän armeijalaukun, jonka sisätaskussa oli varsin informatiivinen lappunen kaasunaamarin käytöstä. Lappusen yläreunassa luki "Lue tämä ohje! Se voi pelastaa henkesi!", joten pelastumisen toivossa tutustuin esitteeseen tarkasti ja opin muun muassa tekemään kaasunaamarin kuntotarkastuksen suorittamalla puhallus- ja imukokeen. Esitteessä on myös erikseen suojautumisohjeet taistelukaasujen, ydinräjähteiden ja polttotaisteluaineiden varalle.Olen siis varautunut, jos arvon hra Bush jr. päättää kaikessa ylitsepursuavassa rauhantahdossaan räjäyttää Suomen osana terrorisminvastaista sotaansa, joka ei siis ole lainkaan sota, vaan lämminsydäminen hyväntahtoisuuden ele.

Suomen armeijan laukun tasapainottajaksi ostin kirppikseltä venäläisiä pinssejä ja rintamerkkejä, joita minulla onkin jo melkeinpä kokoelma. Tykkään niistä puhtaasti kitsch-esteettisistä syistä eli olen kiittämätön isänmaanpetturi ja traditioita kunnioittamaton hulttio ja sitä rataa. Niin että terveisiä vaan kaikille veteraaneille. Ja kiitos. Joo. Kiitos vuosien 1568-1648 uroteoista, kiitos vuosista 1700-1721, ja tietenkin kiitos kansakunnan kollektiiviseen muistiin painuneista vuosista 1667-2010, sekä kiitos klo 17.30 - 18.30. Kiitos!

Veriteko Neuvostoliiton satelliittivaltiossa! Kassaneitiä viillettiin kuolettavasti!

Veriteko Neuvostoliiton satelliittivaltiossa! Kassaneitiä viillettiin kuolettavasti!

Uusi ennätys: viilsin jugurttipurkilla kolme sormea yhtäaikaisesti auki! Sitten roiskin verta pitkin kassahihnaa ja asiakkaan persikoita. Kulkeekohan mun kaulavaltimo sormien kautta, ehdin melkein vuotaa kuiviin ennen laastarien löytymistä. 

Humanisti! Humanisti! Humanisti!

"Sinut on hyväksytty opiskelijaksi Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan syyslukukauden 2006 alusta lukien. Olet saanut filosofian maisterin tutkinnon suoritusoikeiden.

Pääaine: Ranskan kääntäminen ja tulkkaus".

Olen täynnä positiivista oloa. Fyllt till bristningsgränsen med positiva känslor. Ilouutisen kuultuani tein sitä, mitä kuka tahansa yliopistoon pääsijä ensimmäiseksi tekee: luin Ikean kuvastoa ja suunnittelin tulevan opiskelija-asuntoni sisustusdetaljeja. (Massiivinen, suoralinjaisen pelkistetty työpöytä, Helmer-laatikosto ja puiset suoraselkäiset keittiötuolit...Saan henkisen triplaorgasmin pelkästä ajatuksesta.)

Yliopistoon pääseminen tarkoittaa niin paljon muutakin kuin yliopistoon pääsemistä. Yliopistoon pääseminen laukaisee loogisen syy-seuraussuhteiden tapahtumasarjan, sellaisen ihanan monitasoisen Domino-palikkaketjureaktion. (Lisää henkisiä orgasmeja Domino-ketjureaktioiden organisoitujen liikeratojen kunniaksi.) Yliopistoketjureaktion kaikkien nyanssien kuvaileminen veisi liikaa tilaa, joten mainitsen vain muutaman selkeän tapahtumasarjan. Yliopistoon pääseminen tarkoittaa siis Turkuun muuttamista eli asunnon hankkimista, ja oma asunto tarkoittaa yksityisyyttä (poislukien solut), ja yksityisyys tarkoittaa sosiaalistuvaa kotielämää eli mahdollisuutta kutsua ihmisiä - erityisesti seksuaalisesti attraktiivisia ihmisiä - kyläilemään luokseni, mistä luonnollisesti seuraa, että voin harrastaa intohimoisia seksuaaliaktiviteettejä seitsemänä iltana viikossa pelkäämättä äidin ryntäävän huoneeseeni koputtamatta, ja kaikkihan tietävät että seksi on oiva tapa kuluttaa kaloreita, joten varmasti myös laihtuisin siinä lihallisten ilojen sivussa, ja laihduttuani pitäisin itsestäni enemmän ja haluaisin esitellä itseäni alasti enemmän, jolloin seksiä olisi tarjolla vielä enemmän (tässä kohtaa ilmeisesti oletan, että pystyn iskemään miehen seitsemänä iltana viikossa, mutta ottakaa huomioon että mieheksi lasketaan - vastahakoisesti kylläkin - myös Turun yöelämässä aktiivisesti pyörivät nelikymppiset kreikkalaiset pedofiilisedät ja vielä tuplasti näitä kiimaisemmat viiksekkäät karvanoppa-amikset.)

Astetta vakavammin voisi todeta, että yliopistoon pääseminen tarkoittaa väistämättä sosiaaliseen elämään osallistumista ja uusien ihmisten tapaamista. Itsenäistymistä, viisastumista ja muuta ylevää. Sivistyssanatärkeilykirjoittamista! Ja sitä, että saan ostaa kirppikseltä eriparisia juomalaseja ja suuriprinttisiä kankaita. I-HA-NAA! Kaiken lisäksi olen varma, että humanistisessa tiedekunnassa pitkätukkaisiin miessukupuolen edustajiin törmääminen on paljon todennäköisempää kuin esimerkiksi, hm, lääkiksessä.

Asian ydin, the pointti, liittyy jotenkin oman identiteettini rakentamiseen. Tarvitsen ulkoisia määrittimiä ja keskiarvoja, joihin suhteutan itseni. Tarvitsen ulkoapäin määrätyn statuksen, esimerkiksi "lukiolainen" tai "humanisti". Ehkä persoonallisuuteni on liian heikko rakentumaan pelkästään omien saavutusteni mukaan? Tarvitsen vertaisryhmän, vertailupisteen, jotta voin pyrkiä olemaan parempi kuin vertailukohteeni.

En halua ensisijaisesti ylittää itseäni, vaan muut.

(Perkele. Menin vahingossa liian syvälle tässä analyysissa, ja nyt esitän itseni julkisesti negatiivisessa valossa.)

Ps. Eikö voisi ajatella, että negatiivinen valo ei ole valoa, vaan pimeyttä? (Mulla on joku janafiksaatio, siis janan positiivisessa päässä on valo ja negatiivisessa pimeys. Melko mustavalkoista ajattelua, ja matemaattista. Onko matematiikka mustavalkoista? Ehkä siinä mielessä kyllä, että matematiikassa - ainakin lyhyen matikan oppimäärätaustaa vasten ajateltuna - asiat ovat joko väärin tai oikein. Ei ole puolivälin vaihtoehtoa. Tai no on, jos palataan rakkaaseen jana-ajatteluuni. Janan puolivälissä on nolla. Nolla on sitten mustan ja valkoisen puolivälissä. Eli harmaa. Nolla on harmaa. Näin se on. Kyllä.)

Koo niinku konsonantti, ii niinku idiootti, hoo niinku hanki elämä

Tänään tunnen syvää sääliä konsonantteja kohtaan. Ne raukkaparat ovat ääntämysmaailman B-luokan kansalaisia, joiden käytännön tason eksistenssi on aina riippuvainen vokaaleista. Konsonantit ovat oikeastaan negatiivisia äänteitä, ei-vokaaleja, kuulumattomia ilman vokaaleja.

Vokaalit ovat itsenäisiä. A-kirjain lausutaan 'aa' ja O-kirjain lausutaan 'oo', eli ne toteuttavat ääntämisasullaan vain itseään. Konsonantit ovat liian heikkoja itsenäiseen eksistenssiin. K-kirjain lausutaan 'kOO', P-kirjain 'pEE', S-kirjain 'Äs' ja niin edelleen. Vierasperäiset konsonantit ovat jopa niin surkeita, etteivät esiinny omassa suomalaisessa ääntämyksessään edes sivuosassa: C-kirjain äännetään 'see' ja X-kirjain 'äks'.

Simone de Beauvoiren käsitettä lainaten konsonantit ovat aina Toisia, ääntämisen Toinen sukupuoli, joka määrittyy jonkin Ensimmäisen kautta.

Vallankumous! Tasa-arvoa! Vielä koittaa konsonanttien aika!

Konsonanttifeminismi nostaa sarviaan.
 

Pennuille jaffaa

Eilen kassalla keksin tällaisia anagrammeja sanalle 'asiakaspalvelu':

kas, palava sielu
sapuskaa vaille
vaipua kassalle
paskaa asuville
palvelkaa susia
paaville kaasua

+ monta vielä huonompaa

Tuli nimittäin tarvetta pohdiskella asiakaspalvelun rajoja, kun jouduin palveluhenkisyyden nimissä kourimaan erään iäkkään herran peppua. Tämä herra saapui kassalleni hyvin syventyneenä oman takamuksensa kosketteluun. Ajattelin, etteivät asiakkaan anaaliset mieltymykset kuulu minulle, ja ilmoitin peppumiehelle tämän ostosten summan. Herra ei kuitenkaan reagoinut maksupyyntööni, vaan jatkoi takapuolensa kanssa puuhastelua. Herran takana oli jonoa, joten tiedustelin oliko herralla jokin ongelma. Olihan sillä, lompakko oli juuttunut takataskuun. Niinpä pyysin peppuherraa ystävällisesti kääntymään, ja kaivelin lompakon hänen SYVÄSTÄ ja AHTAASTA takataskustaan. Jonossa seisovia ihmisiä tämä pieni intiimi peppuhetkemme nauratti kovasti.
 

Nooran kokkinurkkaus: Raasteilla kesäkuntoon! Raasta itsesi solakaksi!

Charles Peirce sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että "Nothing is a sign unless it is interpreted as a sign."

Mitä enemmän olen yksin, sitä vähemmän kukaan on tulkitsemassa viestejäni. Mitä enemmän olen yksin, sitä vähemmän merkkini ja viestini ovat olemassa.

Tulen merkittömäksi ja merkityksettömäksi.

(Jahas, sitä ollaan taas kovasti raastamassa ranteita juustohöylällä vai? Viil viil viil. No, jääkaapissa on jotain kasvispastamössöä, neiti on vaan hyvä ja lakaisee raasteensa sinne päälle. Ruokailuehdotus: Niele angstikulinarismin riemuvoittosi yhtenä suurena möykkynä. Halutun kliseetason saavuttamiseksi olisi suositeltavaa tukehtua siihen.)

Bon appétit, mon petit chou angoissé. 

Nooran kokkinurkkaus: Raasteilla kesäkuntoon! Raasta itsesi solakaksi!

Charles Peirce sanoi muistaakseni jotain sensuuntaista, että "Nothing is a sign unless it is interpreted as a sign."

Mitä enemmän olen yksin, sitä vähemmän kukaan on tulkitsemassa viestejäni. Mitä enemmän olen yksin, sitä vähemmän merkkini ja viestini ovat olemassa.

Tulen merkittömäksi ja merkityksettömäksi.

(Jahas, sitä ollaan taas kovasti raastamassa ranteita juustohöylällä vai? Viil viil viil. No, jääkaapissa on jotain kasvispastamössöä, neiti on vaan hyvä ja lakaisee raasteensa sinne päälle. Ruokailuehdotus: Niele angstikulinarismin riemuvoittosi yhtenä suurena möykkynä. Halutun kliseetason saavuttamiseksi olisi suositeltavaa tukehtua siihen.)

Bon appétit, mon petit chou angoissé.
 

Klaustrofobiaa äärettömyydessä

Olin Turussa shoppailemassa. Päivän saalis: bensaa kahdellakymmenellä eurolla. Jee.

Olen jotenkin vaikea kuluttaja. Kiertelen kauppoja järjestelmällisen hajamielisesti ja rakennan mielessäni listaa tavaroista, jotka mahdollisesti voisin ostaa. En voi ostaa oikeastaan mitään, ellen ole ensin kiertänyt kaikkia potentiaalisia kauppoja. On oltava selvillä tarjonnasta. Käytännössä kaikki shoppailuenergiani kuluu systemaattiseen tarjonnankatsastukseen, enkä lopuksi enää jaksa muistaa mitkä tavarat oikeastaan olivatkaan kiinnostavia. Tarjonnankatsastusmenetelmäni on sikälikin hyvin epäkiitollinen ja suorastaan harmillinen, että se johtaa yleensä vain ajatustason ostoleikkeihin ja aikaansaamattomaan ostoskäyttäytymiseen.

Kun minulle annetaan vapaus valita kymmenen hyvän vaihtoehdon välillä, ahdistun ja päätän olla valitsematta mitään. Vapaus onkin vain se kliseinen vankila ilman seiniä. Ostosmetodini ja henkiset resurssini toimivat siis varsin ristiriitaisesti, toisiaan vastaan. Haluan nähdä jokaisen vaihtoehdon ja haluan kylpeä valinnanvapauteni äärettömyydessä, mutta vaihtoehtojen lisääntyessä myös erehtymisen riski ja sen myötä ahdistus kasvaa. Mitä enemmän on vaihtoehtoja, sitä vaikeampaa on löytää se yksi ja oikea sieltä kymmenien ja satojen ja tuhansien erehdysten ja väärien valintojen keskeltä. Siksi ehkä välillä sorrun - elämässä ylipäätään - sohimaan käsillä summittaisesti pimeään ja tarttumaan hätäisesti ensimmäiseen vaihtoehtoon vain välttyäkseni ajattelemasta valintojen ja virhevalintojen loputtomia labyrinttejä.

Klaustrofobiaa äärettömyydessä. Siitä minä kärsin.

Autoiluni ei tänään oikein ollut mukavaa. Menomatkalla meinasin kuolla ennenaikaisesti paniikkihäiriökohtaukseen, kun Turussa oli suljettu katuja jonkun maratonin vuoksi. Olin matkalla isän luo, ja osaan ajaa sinne todellakin vain yhtä tietä, joka ei yhtäkkiä ollutkaan käytössä. Pelkään ajaa pitkin tuntemattomia teitä, enkä ole ollenkaan yhteensopiva sekavan ja ruuhkaisen kaupunkiliikennejärjestelmän kanssa. Jouduin ajamaan jotain kummallista kautta, ja tuntui siltä että autoni vain liukui tahdottomasti vellovan liikennemassan mukana satunnaisiin suuntiin, eikä minulla ollut minkäänlaista kontrollia autoni liikeradoista. Enkä oikein pidä kontrollin menettämisestä, vaikka sitä tapahtuukin jatkuvasti kaikilla elämäni sektoreilla.

Kotimatkalla kuuntelin autossa Don Huonojen Suojelusenkeliä ja Sydänpuuta ja pidin ikkunan itsepäisesti kiinni, vaikka auton sisällä vallitsikin jokseenkin tukehduttava viidakkoilmasto. Eikun ei, ei viidakkoilmasto sittenkään. Sademetsien fotosynteesiaktiivisuus on varmaankin sitä luokkaa, että happea riittää, toisin kuin happivajeisessa autonkäppänässäni. Ehkä Sahara olisi parempi vertaus. Vaikkei autossani hiekkaa juuri olekaan. No kuitenkin, olisin tietenkin voinut avata auton ikkunan, mutta en tehnyt sitä. Ehkä se oli jonkinlainen symbolinen rangaistus aikaansaamattomuudestani. Autoni onkin monikäyttöinen vekkuli, soveltuu yhtä lailla krapulaisten ystävien Hese-aamupalalle kuljetukseen kuin omien epäloogisten rangaistustoimenpiteideni toteuttamiseen. Ehkä kuumassa autossa matkustaminen on melko säälittävä itsekontrollikeino, mutta pointtina oli varmaankin vain kieriä omassa pahanolonliemessä ja todistella itselle, että jos täysin irrationaalisesti päätän olla avaamatta auton ikkunaa, niin myös pystyn pitämään lupaukseni.

Oli jotenkin niin väärä olo tänään. Välillä tuntuu, että olen kokonaan yhtä suurta ja mahtavaa valmistusvirhettä. Sekundalaatua. Tai en laatua ollenkaan. Näin Turussa erään tutun pojan, ja olisi ollut mukavaa jutella sen kanssa, mutta en jotenkin pystynyt. Ujostutti ja ahdisti ja kaikki sosiaalisen kanssakäymisen kirjoittamattomat säännöt unohtuivat ja keskityin vain pälyilemään ympärilleni hämmentyneenä. Voin toteuttaa introspektiotani väkijoukonkin keskellä, jos väkijoukko on tuntematonta ja kasvotonta massaa, mutta tutun naaman äkillinen kohtaaminen rikkoi oman suojakuplani. Jotenkin naurettavalla tavalla tuntui siltä, että yksityistä tilaani vastaan oli hyökätty. Ja sitten tietenkin alkoi ahdistaa koko oma reaktioni. Kuka idiootti menee ihan palasiksi vain siksi, että sattumalta törmää kadulla puolituttuun? Laitoin typerän reaktioni tilapäisen mielenhäiriön piikkiin ja keskityin imemään ympäristöstä kaikkia negatiivisia olotiloja itseeni. Tuntui, että ansaitsen pahan olon. Tänään oli vääräpäivä.

(Puhuin yhden kivan kanssa puhelimessa ja tuli parempi olo. Nyt pitäisi kirjoittaa sateenkaarista ja yksisarvisista ja tisseistä, mutten jaksa enää. Menen nukkumaan. Toivottavasti olen huomenna vähemmän väärä.)

Ps. Ostoslistalla ehkä Musen Black Holes & Revelations ja Thom Yorken The Eraser.