Klaustrofobiaa äärettömyydessä

Olin Turussa shoppailemassa. Päivän saalis: bensaa kahdellakymmenellä eurolla. Jee.

Olen jotenkin vaikea kuluttaja. Kiertelen kauppoja järjestelmällisen hajamielisesti ja rakennan mielessäni listaa tavaroista, jotka mahdollisesti voisin ostaa. En voi ostaa oikeastaan mitään, ellen ole ensin kiertänyt kaikkia potentiaalisia kauppoja. On oltava selvillä tarjonnasta. Käytännössä kaikki shoppailuenergiani kuluu systemaattiseen tarjonnankatsastukseen, enkä lopuksi enää jaksa muistaa mitkä tavarat oikeastaan olivatkaan kiinnostavia. Tarjonnankatsastusmenetelmäni on sikälikin hyvin epäkiitollinen ja suorastaan harmillinen, että se johtaa yleensä vain ajatustason ostoleikkeihin ja aikaansaamattomaan ostoskäyttäytymiseen.

Kun minulle annetaan vapaus valita kymmenen hyvän vaihtoehdon välillä, ahdistun ja päätän olla valitsematta mitään. Vapaus onkin vain se kliseinen vankila ilman seiniä. Ostosmetodini ja henkiset resurssini toimivat siis varsin ristiriitaisesti, toisiaan vastaan. Haluan nähdä jokaisen vaihtoehdon ja haluan kylpeä valinnanvapauteni äärettömyydessä, mutta vaihtoehtojen lisääntyessä myös erehtymisen riski ja sen myötä ahdistus kasvaa. Mitä enemmän on vaihtoehtoja, sitä vaikeampaa on löytää se yksi ja oikea sieltä kymmenien ja satojen ja tuhansien erehdysten ja väärien valintojen keskeltä. Siksi ehkä välillä sorrun - elämässä ylipäätään - sohimaan käsillä summittaisesti pimeään ja tarttumaan hätäisesti ensimmäiseen vaihtoehtoon vain välttyäkseni ajattelemasta valintojen ja virhevalintojen loputtomia labyrinttejä.

Klaustrofobiaa äärettömyydessä. Siitä minä kärsin.

Autoiluni ei tänään oikein ollut mukavaa. Menomatkalla meinasin kuolla ennenaikaisesti paniikkihäiriökohtaukseen, kun Turussa oli suljettu katuja jonkun maratonin vuoksi. Olin matkalla isän luo, ja osaan ajaa sinne todellakin vain yhtä tietä, joka ei yhtäkkiä ollutkaan käytössä. Pelkään ajaa pitkin tuntemattomia teitä, enkä ole ollenkaan yhteensopiva sekavan ja ruuhkaisen kaupunkiliikennejärjestelmän kanssa. Jouduin ajamaan jotain kummallista kautta, ja tuntui siltä että autoni vain liukui tahdottomasti vellovan liikennemassan mukana satunnaisiin suuntiin, eikä minulla ollut minkäänlaista kontrollia autoni liikeradoista. Enkä oikein pidä kontrollin menettämisestä, vaikka sitä tapahtuukin jatkuvasti kaikilla elämäni sektoreilla.

Kotimatkalla kuuntelin autossa Don Huonojen Suojelusenkeliä ja Sydänpuuta ja pidin ikkunan itsepäisesti kiinni, vaikka auton sisällä vallitsikin jokseenkin tukehduttava viidakkoilmasto. Eikun ei, ei viidakkoilmasto sittenkään. Sademetsien fotosynteesiaktiivisuus on varmaankin sitä luokkaa, että happea riittää, toisin kuin happivajeisessa autonkäppänässäni. Ehkä Sahara olisi parempi vertaus. Vaikkei autossani hiekkaa juuri olekaan. No kuitenkin, olisin tietenkin voinut avata auton ikkunan, mutta en tehnyt sitä. Ehkä se oli jonkinlainen symbolinen rangaistus aikaansaamattomuudestani. Autoni onkin monikäyttöinen vekkuli, soveltuu yhtä lailla krapulaisten ystävien Hese-aamupalalle kuljetukseen kuin omien epäloogisten rangaistustoimenpiteideni toteuttamiseen. Ehkä kuumassa autossa matkustaminen on melko säälittävä itsekontrollikeino, mutta pointtina oli varmaankin vain kieriä omassa pahanolonliemessä ja todistella itselle, että jos täysin irrationaalisesti päätän olla avaamatta auton ikkunaa, niin myös pystyn pitämään lupaukseni.

Oli jotenkin niin väärä olo tänään. Välillä tuntuu, että olen kokonaan yhtä suurta ja mahtavaa valmistusvirhettä. Sekundalaatua. Tai en laatua ollenkaan. Näin Turussa erään tutun pojan, ja olisi ollut mukavaa jutella sen kanssa, mutta en jotenkin pystynyt. Ujostutti ja ahdisti ja kaikki sosiaalisen kanssakäymisen kirjoittamattomat säännöt unohtuivat ja keskityin vain pälyilemään ympärilleni hämmentyneenä. Voin toteuttaa introspektiotani väkijoukonkin keskellä, jos väkijoukko on tuntematonta ja kasvotonta massaa, mutta tutun naaman äkillinen kohtaaminen rikkoi oman suojakuplani. Jotenkin naurettavalla tavalla tuntui siltä, että yksityistä tilaani vastaan oli hyökätty. Ja sitten tietenkin alkoi ahdistaa koko oma reaktioni. Kuka idiootti menee ihan palasiksi vain siksi, että sattumalta törmää kadulla puolituttuun? Laitoin typerän reaktioni tilapäisen mielenhäiriön piikkiin ja keskityin imemään ympäristöstä kaikkia negatiivisia olotiloja itseeni. Tuntui, että ansaitsen pahan olon. Tänään oli vääräpäivä.

(Puhuin yhden kivan kanssa puhelimessa ja tuli parempi olo. Nyt pitäisi kirjoittaa sateenkaarista ja yksisarvisista ja tisseistä, mutten jaksa enää. Menen nukkumaan. Toivottavasti olen huomenna vähemmän väärä.)

Ps. Ostoslistalla ehkä Musen Black Holes & Revelations ja Thom Yorken The Eraser.