Maailmanpoliittinen kuivaneulatyö ihon alla

Äh, en ole osannut kirjoittaa mitään aikoihin. Olen aloittanut useita pikkusievästi pintatasolla operoivia monologeja, ja kyllästynyt omiin ajatuksiini tai vaihtoehtoisesti huomannut, ettei minulla ole omia ajatuksia. (Molemmat jokseenkin frustraatiota lietsovia vaihtoehtoja.) Eilisen kirjoitussessioni tuloksena syntyi vain käsittämätöntä vuoristoratatunteilua ja angstivinkumista, joten deletoin aikaansaannokseni ihan vapaaehtoisesti.

Päiväkirjaa pitäisi aina kirjoittaa tyhjiössä. Jos ympäröivä todellisuus olisi vain neutraali ja kantaaottamattoman olemassaolon kenttä, minun olisi ehkä helpompi löytää itsestäni ne omat ja olennaisimmat ajatusytimet. Kun tämän ympäröivän todellisuuden osasten kanssa on kuitenkin pakko kommunikoida, riski kaikenlaiseen sentimentaaliseen interferenssiin kasvaa. (Onneksi mesen saa offlineen, joskus siellä on liikaa sosiaalisia olentoja ehdotuksineen ja vaatimuksineen.)

Olen ihan kuolemanväsynyt ja kaikki selkä-niska-pää -akselilla sijaitsevat ruumiinosani tuntuvat olevan pahasti epäkunnossa. Olin torstaina turkuilemassa ja vähän univelkaannuin.

Alkuillasta torstaina kävin kotona. Siis en missään semikotona vanhempieni luona, vaan omassa (no okei, vuokra-) kodissani. Saattaa tosin olla, että joidenkin porvaristandardien mukaan 17 neliön lukaalini on sekä kvalitatiivisesti että kvantitatiivisesti mitattuna hieman rajoittunut täyttämään "kodin" määritelmän. Tuli kuitenkin hyvä olo siellä tyhjän valkoisen kuution sisällä, hyräilin Sous l'oeil de l'angea ja mietin suihkuverhoja ja huonekasveja ja ovimattoja ja sellaista. Muutan sinne pikkuhiljaa ensi kuun aikana. Kaivokatu 16 B b 62, ilmoittakaa etukäteen jos tulette käymään. Vihaan yllätysvierailijoita ja muita spontaaneja hetkessäelijöitä, jotka rikkovat järjestelmällisen epäloogisia toimintakaavojani. Oikeastaan en tiedosta minkäänlaisten toimintakaavojen olemassaoloa, ellei joku ulkopuolinen riko kaavojani. Niin. Yksinäni olen / luulen olevani vapaa ja rajoittamaton, koska yksinäni olen vapaa noudattamaan omia kaavojani ja lakejani. Tästähän nyt tietenkin voisi repiä metritolkulla jotain lyyristä pohdintaa traagisesta vapauden illuusiosta ja siitä, kuinka olen oman itseni vanki, mutta sellaista paskaa ei voi kirjoittaa tosissaan, ellei satu elämään 1800-luvun alun Saksassa. (Tai saman maailmantuskakauden Ranskassa, le mal du sièclen kourissa.)

No äh, vähän harhauduin. Torstaina olin siis S-Osiksella/Tvo:lla indie-iltamissa herraseurassa. Olikin tosi sympaattinen paikka. Siistiä nähdä vihdoinkin Callisto livenä, eräs kun on sitä niin kovasti (ja syystä) hehkuttanut. Echo is your love -yhtyeeseen en oikein jaksanut keskittyä, vaikka indie-kansa näytti tykkäävän niistä kovasti. Ainakin sen laulajatytön siili oli hieno. Siilistä tuli mieleen, näin siellä iltamissa yhden ex-sauvolaisen tytön, joka tuli kerran ylästeella pääsiäisenä kouluun vihreäksi värjätyssä siilitukassa, johon oli kiinnitetty keltaisia pääsiäistipuja. Ihailin sitä salaa silloin. Se oli mun kanssa kuvataidepiirissä, muistan jonkun sen tekemän maailmanpoliittisen kuivaneulatyön...Mutta en sitten torstaina uskaltanut mennä sanomaan sille "moi". Sen nimi oli kai Laura. Tai on varmaan edelleen. Ellei se ole muuttanut sitä. Mutta miksi olisi. Tai no ehkä siksi, että Laura on kuitenkin aika yleinen nimi. Joku Laura voisi ehkä haluta olla vaikka Sini-Pilvituulia Kastehelmi von Myrskyluoto. Tai Käpy tai Pii, nekin ovat sallittuja nimiä. Luin joskus Turun Sanomista pojasta, jonka nimi oli vain "J". Mietin, että tuollainen minimalistinen J jotenkin tuntui kovin kliiniseltä, joltain sairaalan jonotusnumerolta tai robottiandroidiperheen kissan nimeltä. Tuskin sen J:n identiteetti kuitenkaan jäi mitenkään vajaaksi, vajaasta nimestä huolimatta. Mutta siis niin. Luulen, että sen tytön nimi oli Laura ja on edelleen Laura. Vaikka olisi aika hauskaa, jos se olisi muuttanut nimensä Pääsiäisruohoksi.

Mutta en usko.

No kuitenkin. Ehdin kuunnella vähän aikaa Plain Fadea, joka vaikuttikin kivalta, mutta sitten siirryin lapkoilemaan. En ollut pitkään aikaan kuunnellut The Armsia tai Scandalia, ja kuvittelin olevani aika kyllästynyt koko bändiin. Mutta hitto, enpäs ollutkaan. Taisin kuulla niitä livenä viidettä kertaa, ja tämä oli aivan satavarmasti niiden paras livekeikka ikinä. Ah, miten ennakkoluulotonta uusiutumista. Yksikään biisi ei kuulostanut samalta kuin levyillä, ja se oli ihan parasta. Ah, herra Malja. Se oikeasti näyttää aina esiintyessään siltä, että se saa joka kolmannen laulamansa sanan kohdalla orgasmin. (Joku siveämpi tai nuorempi henkilö voisi ehkä kiusaantua siitä, että mainitsen lähes jokaisessa päiväkirjailussani orgasmin, mutta se on kuulkaas lapset ihan luonnollinen asia. Aatami ja Eeva saivat niitä varmasti jatkuvasti lisääntyessään Jumalan käskystä kuin kiimaiset kaniinit konsanaan. Vaikka Aatamille ja Eevalle seksin funktio oli varmaankin lähinnä lykkiä maailmaan niin paljon siskoja ja veljiä, että nämä siskot ja veljet voisivat lisääntyä keskenään ja muodostaa niin suuren Jumalan kansan, ettei taivaspaikkabisnes kuihtuisi, vaikka miljoonat Taivaan Isän lapsoset kuolisivatkin uskonsodissa. Voi tosin olla, että Aatami ei kannattanut seksuaalista tasa-arvoa vaan keskittyi omaan tyydytykseensä. Mutta siinä tapauksessa Kaikkivaltias Jumala olisi varmaankin luonut Aatamin kylkiluusta Eevan sijaan pumpattavan Barbaran.)

Hmm, tästähän tuli taas oikea punaisen langan riemuvoitto. Ennen pumpattavan Barbaran astumista kuvaan olin kuitenkin vielä sanomassa, että rakastan ihan überpaljon sitä My Cry Worksin kohtaa kohtaa, joka alkaa "And every bird in the war...". Mm, jos olisin sellainen ihminen, joka aikoisi mennä naimisiin, ja jos en menisi naimisiin Laurin tai Amélien kanssa (tai jos menisin naimisiin Laurin ja Amélien kanssa ja polygamia tulisi lailliseksi Suomessa) niin niin niin sitten menisin kyllä Maljan kanssa naimisiin. Jos se suostuisi. Pyytäisin oikein kauniisti. Mutta en siis ole sellainen ihminen, joka menee naimisiin. Menen Korkeasaareen ja Japaniin vielä joskus, mutta en naimisiin.

No niin, indie-iltamien jälkeen pääni oli täynnä hyvää musiikkia. Musiikki tunkeutui päähän sen verran voimakkaalla volyymilla, että eräät muut päänsisäiset toiminnot eivät enää mahtuneetkaan pään sisälle. Ainakin eräät moraalirajoitteet ja siveän käyttäytymisen perusteet poistettiin käytöstä, jos niitä nyt ikinä oli ollutkaan. Moraali on ehkä jotain liian abstraktia ja raamatullista makuuni. Tuntui hyvältä ajatella vähemmän rationaalisesti, ja mitä vähemmän ajatteli mitään rationaalisesti, sitä enemmän vain tuntui hyvältä. Ehkä jotain sellaista. Muutaman tunnin yöunien jälkeen oli hieman nihkeää herätä Turussa ja hankkiutua takaisin Halikkoon aamuvuoroon, ja nökötin sitten kassalla ihan offlinessa. Yritin tunnistaa, johtuiko kamala olo vain unenpuutteesta ja aamupalattomuudesta, vai oliko jonkinlaisella henkisellä krapulalla myös osuutta asiaan. Ja niin, eipä kai ollut.

Mm, silmät ei pysy enää auki, jatkan kun jaksan.