Katsoin eilen nelosen leffan, Dinan (I am Dina). Tai katsoin kolme neljäsosaa. Normaalisti katson elokuvia televisiosta hävettävän harvoin, mutta nyt kerrankin jumiuduin sohvan uumeniin enkä pystynyt pakenemaan. (Kataran luokassa oli seinällä jättimäinen Dinan leffajuliste. Leffan seksikohtaukset olisivatkin varmaan näyttäneet ja kuulostaneet supermassiivisilta Kataran avaruustekniikkaäänentoistolla ja viiden kauko-säätimen dvd-übersysteemillä.) Norjalaisia maisemia, sumuista melankoliaa, kuolemaa, hulluuden veteen piirretty viiva, aaveita ja sellaista. Kalpeita alastomia ihmisiä kulmikkaissa asennoissa.
(Kummallinen sattuma, että Dinan miestä näytteli kyömynenäinen muskettisoturimies Gerald Depardieu. Luen nimittäin parhaillaan Dumas'n The Count of Monte Cristoa, ja joskus vuosia sitten kyseisen kirjan sarjafilmatisoinnissa Monte Criston kreiviä esitti samainen Depardieu. Ehkä todellisuuden ja fiktion rajat tulevat helpommin hahmotettaviksi, kun joku tunnistettava naama hyppelee roolista toiseen ja esitysformaatista toiseen...ja elokuvista puhuttaessa todellisuuden ja fiktion selkeästi piirtyvät rajat ovat ehkä lähinnä negatiivinen ominaisuus.)
(Tai siis hm-hm. Ajattelin jotenkin nurinkurisesti, että Depardieu esittää roolihahmoaan Edmond Dantèsia Monte Criston kreivin kirjaversiossa. Vaikka ei kirjoissa kukaan näyttele ketään. Ilmeisesti mielikuvitukseni on vain niin laiska, että lainasin filmiversiosta kasvot konkretisoidakseni lukuelämykseni. Jos ensin näkee filmiversion, ja lukee myöhemmin saman tarinan kirjana, on tuskin mahdollista päästä eroon elävän kuvan tarjoamista fyysisistä hahmoista. Ihmisen mielikuvitus tyytyy vain rekrytoimaan filmiversiossa nähdyt naamat kuvittamaan lukukokemustaan. Kummallista. Luin Monte Criston kreivin suomenkielisenä joskus ala-asteella, ja silloin kuvittelin itse päässäni tarinan miljöön, hahmojen ulkonäöt ja visuaaliset atmosfäärit. Se oli siis aktiivinen lukukokemus, jonka visualisoimiseen osallistuin itse. Seuraavaksi näin Monte Criston kreivin televisiosta, joka visualisoi tarinan puolestani ja tekee minusta siis passiivisen vastaanottajan. Nyt luen samaista tarinaa englanninkielisenä, mutten pysty enää irtautumaan television tarjoamista hahmoista. Onko lukukokemukseni nyt siis köyhempi ja passiivisempi kuin ensimmäisellä kerralla? Onko lukukokemukseni ylipäätään enää ollenkaan sama, kun sekä tarinan kieli että hahmojen fyysinen olemus ovat muuttuneet, ja jopa minä itse lukijana olen muuttunut? Äh, aika kaavamaisia ikuisuuskysymyksiä, sori.)
Tai jotain.
(Kummallinen sattuma, että Dinan miestä näytteli kyömynenäinen muskettisoturimies Gerald Depardieu. Luen nimittäin parhaillaan Dumas'n The Count of Monte Cristoa, ja joskus vuosia sitten kyseisen kirjan sarjafilmatisoinnissa Monte Criston kreiviä esitti samainen Depardieu. Ehkä todellisuuden ja fiktion rajat tulevat helpommin hahmotettaviksi, kun joku tunnistettava naama hyppelee roolista toiseen ja esitysformaatista toiseen...ja elokuvista puhuttaessa todellisuuden ja fiktion selkeästi piirtyvät rajat ovat ehkä lähinnä negatiivinen ominaisuus.)
(Tai siis hm-hm. Ajattelin jotenkin nurinkurisesti, että Depardieu esittää roolihahmoaan Edmond Dantèsia Monte Criston kreivin kirjaversiossa. Vaikka ei kirjoissa kukaan näyttele ketään. Ilmeisesti mielikuvitukseni on vain niin laiska, että lainasin filmiversiosta kasvot konkretisoidakseni lukuelämykseni. Jos ensin näkee filmiversion, ja lukee myöhemmin saman tarinan kirjana, on tuskin mahdollista päästä eroon elävän kuvan tarjoamista fyysisistä hahmoista. Ihmisen mielikuvitus tyytyy vain rekrytoimaan filmiversiossa nähdyt naamat kuvittamaan lukukokemustaan. Kummallista. Luin Monte Criston kreivin suomenkielisenä joskus ala-asteella, ja silloin kuvittelin itse päässäni tarinan miljöön, hahmojen ulkonäöt ja visuaaliset atmosfäärit. Se oli siis aktiivinen lukukokemus, jonka visualisoimiseen osallistuin itse. Seuraavaksi näin Monte Criston kreivin televisiosta, joka visualisoi tarinan puolestani ja tekee minusta siis passiivisen vastaanottajan. Nyt luen samaista tarinaa englanninkielisenä, mutten pysty enää irtautumaan television tarjoamista hahmoista. Onko lukukokemukseni nyt siis köyhempi ja passiivisempi kuin ensimmäisellä kerralla? Onko lukukokemukseni ylipäätään enää ollenkaan sama, kun sekä tarinan kieli että hahmojen fyysinen olemus ovat muuttuneet, ja jopa minä itse lukijana olen muuttunut? Äh, aika kaavamaisia ikuisuuskysymyksiä, sori.)
Tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti