Ai niin. Eilen huomasin kotiovella olevani avaimeton (ja onneton, mutta se on nyt irrelevanttia) ja jouduin pyöräilemään isän luo hakemaan vara-avainta. Pyöräilin Aurajoen rantaa pitkin, ja Förin kohdalla tuli kesä mieleen. (Föri = oranssi lautta, joka liikennöi Aurajoen yli.) Kesällä Föri oli koristeltu narsisseilla, kun kävin siellä yhden kivan kanssa. Ajeltiin narsissilautalla joen rannalta toiselle uudestaan ja uudestaan. Tuuli kovaa. Ehkä se oli jo syksyä. Mutta narsisseja kuitenkin.
Tiedän yhden toisenkin jonka kanssa haluaisin narsissilauttailla. Hätätapauksessa vaikka ilman narsisseja. Pitää odottaa kevääseen.
29. marraskuuta 2006
25. marraskuuta 2006
"Kewl"= A completely unnecessary and moronic variation on the word "cool"
Kerronpa vielä lisää juttuja.
Ensinnäkin olen unohtanut kertoa viimeisimmästä takapakistani matkalla kohti cooliutta. Tulin viimeksi äidinkielen tunnille pari minuuttia myöhässä, ja sähläsin itseni istumaan jonnekin sinne luokan keskiosaan. Olin pukeutunut harmaaseen koulupukutyttövillatakkiini, jonka napit olivat auki. Istuin siinä ihan tyytyväisenä noin tunnin ajan, kunnes jonkun sattumanvaraisen liikeradan seurauksena havaitsin olevani jokseenkin yhtä kewl kuin K-Fed: Olin sitten yli tunnin ajan istunut keskellä koululuokkaa niin, että tuolin selkänoja oli villatakkini sisäpuolella. Jep, sellainen suuri nelikulmainen tuolinselkämys. Kenties pitäisi harkita hieman pienempikokoisten ja ihonmyötäisempien villatakkien hankkimista, jolloin tuolin selkänoja ei voisi huomaamattani livahtaa vaatteideni sisälle?
Paljon terveisiä myös luokkakavereilleni, joista yksikään ei kokenut tarpeelliseksi informoida minua siitä, että selkäni senhetkien olemus muistutti kovasti Quasimodon kyttyrää. Mahdollisesti opiskelutoverini pitävät minua niin säälittävänä olentona, ettei yksi nelikulmainen kyttyrä enää muuttaisi asiaa suuntaan eikä toiseen. (Olettaen, ettei epäkooliutta voi mitata negatiivisilla luvuilla.) Toinen vaihtoehto on, että kaikki keskittyivät pöytäkirjan rakennetta käsittelevään oppituntiin niin tarkkaavaisesti, ettei minun vähäpätöinen kyttyräni ylittänyt uutisarvoa...
(Herralle kiitos että seurustelen. Koska tuskin tuo äskeinen ainakaan hirveästi lisäsi viehättävyyspisteitäni.)
Sitten PMMP. Tykkään kyseisen bändin kitch/bitch-estetiikasta. Ja City-lehdessä oli hassu juttu ykkössivun kuumalla listalla. Siinä luki jotain tämänsuuntaista: "PMMP:n suosion myötä monet muutkin bändit, kuten PLLU ja VTTU, ovat saaneet levytyssopimuksen." Kaikki kunnia Citylle lukihäiriön viemisestä aivan uudelle pervouden tasolle. Kenties Cityn toimittajat saavat niin harvoin, etteivät enää edes muista miten se kirjoitetaan, vaan haaveilevat illat pitkät PiMMPistä.
Nyt kun asiaan päästiin, niin välitänpä vielä kaikille miehille edellämainitun yhtyeen PiMMPin saamisvinkin, jonka poimin Veli-lehden haastattelusta. Paula ja Mira juttelivat huvipuistojen henkilökunnasta, ja Mira huomautti että "Kaikilla niillä laitteenkäyttäjillä on aina kaulat täynnä fritsuja, ne saa ihan hirveästi pillua". Joten siitä vain kaikki Linnanmäelle vuoristoratajunaa ohjailemaan, jos tekee mieli PiMMPiä.
Samaisessa artikkelissa PMMP:n musiikin kuvailtiin olevan "poppia juuri siinä mielessä, missä popcornissa 'pop' on se ääni, jonka maissi sanoo paukahtaessaan kuin sydän." Aww, joskus olen aika kovasti kateellinen joistain asioista, ja tuo edellinen on sellainen asia. Olipa vaan kovin hienosti sanottu.
Ja joku ajatuksenpalanen vielä oli...Hmhm. Ai niin, pohdinpa tuossa vain, että Big Brother -sukupolven jälkikasvun pääsiäisen vietto tulee jatkossa olemaan aika ankeaa. Ensin on koko aamu maalattu munia, ja sitten pikku Leevi kysyy innoissaan isältä: "Isi isi, saanko nyt mennä virpomaan naapurin sedälle?" Tuskin isä tykkää ajatuksesta.
Liikaa vapaa-aikaa, jep jep.
Ensinnäkin olen unohtanut kertoa viimeisimmästä takapakistani matkalla kohti cooliutta. Tulin viimeksi äidinkielen tunnille pari minuuttia myöhässä, ja sähläsin itseni istumaan jonnekin sinne luokan keskiosaan. Olin pukeutunut harmaaseen koulupukutyttövillatakkiini, jonka napit olivat auki. Istuin siinä ihan tyytyväisenä noin tunnin ajan, kunnes jonkun sattumanvaraisen liikeradan seurauksena havaitsin olevani jokseenkin yhtä kewl kuin K-Fed: Olin sitten yli tunnin ajan istunut keskellä koululuokkaa niin, että tuolin selkänoja oli villatakkini sisäpuolella. Jep, sellainen suuri nelikulmainen tuolinselkämys. Kenties pitäisi harkita hieman pienempikokoisten ja ihonmyötäisempien villatakkien hankkimista, jolloin tuolin selkänoja ei voisi huomaamattani livahtaa vaatteideni sisälle?
Paljon terveisiä myös luokkakavereilleni, joista yksikään ei kokenut tarpeelliseksi informoida minua siitä, että selkäni senhetkien olemus muistutti kovasti Quasimodon kyttyrää. Mahdollisesti opiskelutoverini pitävät minua niin säälittävänä olentona, ettei yksi nelikulmainen kyttyrä enää muuttaisi asiaa suuntaan eikä toiseen. (Olettaen, ettei epäkooliutta voi mitata negatiivisilla luvuilla.) Toinen vaihtoehto on, että kaikki keskittyivät pöytäkirjan rakennetta käsittelevään oppituntiin niin tarkkaavaisesti, ettei minun vähäpätöinen kyttyräni ylittänyt uutisarvoa...
(Herralle kiitos että seurustelen. Koska tuskin tuo äskeinen ainakaan hirveästi lisäsi viehättävyyspisteitäni.)
Sitten PMMP. Tykkään kyseisen bändin kitch/bitch-estetiikasta. Ja City-lehdessä oli hassu juttu ykkössivun kuumalla listalla. Siinä luki jotain tämänsuuntaista: "PMMP:n suosion myötä monet muutkin bändit, kuten PLLU ja VTTU, ovat saaneet levytyssopimuksen." Kaikki kunnia Citylle lukihäiriön viemisestä aivan uudelle pervouden tasolle. Kenties Cityn toimittajat saavat niin harvoin, etteivät enää edes muista miten se kirjoitetaan, vaan haaveilevat illat pitkät PiMMPistä.
Nyt kun asiaan päästiin, niin välitänpä vielä kaikille miehille edellämainitun yhtyeen PiMMPin saamisvinkin, jonka poimin Veli-lehden haastattelusta. Paula ja Mira juttelivat huvipuistojen henkilökunnasta, ja Mira huomautti että "Kaikilla niillä laitteenkäyttäjillä on aina kaulat täynnä fritsuja, ne saa ihan hirveästi pillua". Joten siitä vain kaikki Linnanmäelle vuoristoratajunaa ohjailemaan, jos tekee mieli PiMMPiä.
Samaisessa artikkelissa PMMP:n musiikin kuvailtiin olevan "poppia juuri siinä mielessä, missä popcornissa 'pop' on se ääni, jonka maissi sanoo paukahtaessaan kuin sydän." Aww, joskus olen aika kovasti kateellinen joistain asioista, ja tuo edellinen on sellainen asia. Olipa vaan kovin hienosti sanottu.
Ja joku ajatuksenpalanen vielä oli...Hmhm. Ai niin, pohdinpa tuossa vain, että Big Brother -sukupolven jälkikasvun pääsiäisen vietto tulee jatkossa olemaan aika ankeaa. Ensin on koko aamu maalattu munia, ja sitten pikku Leevi kysyy innoissaan isältä: "Isi isi, saanko nyt mennä virpomaan naapurin sedälle?" Tuskin isä tykkää ajatuksesta.
Liikaa vapaa-aikaa, jep jep.
24. marraskuuta 2006
Tiesitkö että hait ovat tosi aistikkaita, tiesitkö että hait syövät toisiaan kohdussa?
Juon übervahvaa pikakahvia ja taustalla Tuomas laulaa ettei tämä elämä taida antaa toista yritystä. Eipä taida eipä taida eipä taida.
Vuorokausirytmini tuntuu käyneen tehosekoittimessa. Tässä resepti kaikille kokkitytöille ja -pojille: Ota lähemmäs 40 putkeen valvottua tuntia, sekoita noin 16 tunnin unimaratonin kanssa ja lisää joukkoon pussillinen (100g) Pirkan murukahvia. Nauti (kuumana, haaleana ja kylmänä vaihtelun vuoksi) ja kärsi.
Kyllähän sitä joskus miettii omaa mielenterveyttään ja kieroutunutta motivaatiotaan, kun huomaa vielä aamuviideltä valvovansa googlettamassa kuvaa Pikku Prinssi -kirjan intialaisesta kansi-ikonografiasta selvittääkseen käännöstyötään varten, onko sillä helvetin prinssillä kyseisessä kannessa punainen tukka vai punaruskea iho. No, selvisi että niitä intialaisia kansiversioita on olemassa miljoona ja yksi, ja että yhdessä pikku prinssi tosiaankin on punatukkainen.
(Hitto omistaisinpa sellaisen nopeuspelin, jossa näpytellään niitä vilkkuvia valoja. Tiedättehän, se laite jota humaltuneet sedät ja tädit käyvät ruotsinlaivalla näpyttelemässä hetkeä ennen sammumistaan, saavat tulokseksi "Olet nopea kuin kilpikonna" ja oksentavat vimmastuksissaan koneen päälle. Sellaisen haluaisin. Voisin kanavoida kaiken päämäärättömiin elämänsijaistoimintoihini (lue: galleriakyttäykseen) tuhlaamani ajan sen nopeuspelin hakkaamiseen. Hakkaisin niitä valoja elämän tappiin asti ja tuntisin, että elämälläni on joku funtio.)
"Ole joko osa ratkaisua tai osa ongelmaa", sanoo Dr. Phil tuossa ruudussa. Aamen.
Ostoslista:
- nenäliinoja
- Tårta på tårta -ep
- vyö (hei jos jollain on havaintoja mun niittivyön olinpaikasta, niin kertokaa toki.)
- Litteraturens historia i världen -kirja
- Panadolia (Burana ei sovi verelleni.)
- maitoa
- haahaa, luulitte kuitenkin että laitan tähän "elämä", mutta enpäs laittanutkaan, haahaa siitäs saitte.
Ja vieläkin taustalla soi Sydän, Sydän. Herrojen S-Osiksen keikka oli niin kertakaikkisen, hm, sydämellinen. Alastomuutta, pipareita, mistelin alla pussaavia poikia ja ihan parasta progehenkistä vinoheviä tai mitälie poukkoilevaa mielipuolissävytteistä synkkäilyhassuilua. Oi kun se oli kivaa. Tykkäsin ihan sikana. Ja muurahaisena. Ja tiikerinä ja jäniksenä ja koirana. Hirviönä. Kissana ja hiirenä myös tykkäsin. Ja haina, joka ei ole kala. Eikä paha.
No eipä taida eipä taida.
Vuorokausirytmini tuntuu käyneen tehosekoittimessa. Tässä resepti kaikille kokkitytöille ja -pojille: Ota lähemmäs 40 putkeen valvottua tuntia, sekoita noin 16 tunnin unimaratonin kanssa ja lisää joukkoon pussillinen (100g) Pirkan murukahvia. Nauti (kuumana, haaleana ja kylmänä vaihtelun vuoksi) ja kärsi.
Kyllähän sitä joskus miettii omaa mielenterveyttään ja kieroutunutta motivaatiotaan, kun huomaa vielä aamuviideltä valvovansa googlettamassa kuvaa Pikku Prinssi -kirjan intialaisesta kansi-ikonografiasta selvittääkseen käännöstyötään varten, onko sillä helvetin prinssillä kyseisessä kannessa punainen tukka vai punaruskea iho. No, selvisi että niitä intialaisia kansiversioita on olemassa miljoona ja yksi, ja että yhdessä pikku prinssi tosiaankin on punatukkainen.
(Hitto omistaisinpa sellaisen nopeuspelin, jossa näpytellään niitä vilkkuvia valoja. Tiedättehän, se laite jota humaltuneet sedät ja tädit käyvät ruotsinlaivalla näpyttelemässä hetkeä ennen sammumistaan, saavat tulokseksi "Olet nopea kuin kilpikonna" ja oksentavat vimmastuksissaan koneen päälle. Sellaisen haluaisin. Voisin kanavoida kaiken päämäärättömiin elämänsijaistoimintoihini (lue: galleriakyttäykseen) tuhlaamani ajan sen nopeuspelin hakkaamiseen. Hakkaisin niitä valoja elämän tappiin asti ja tuntisin, että elämälläni on joku funtio.)
"Ole joko osa ratkaisua tai osa ongelmaa", sanoo Dr. Phil tuossa ruudussa. Aamen.
Ostoslista:
- nenäliinoja
- Tårta på tårta -ep
- vyö (hei jos jollain on havaintoja mun niittivyön olinpaikasta, niin kertokaa toki.)
- Litteraturens historia i världen -kirja
- Panadolia (Burana ei sovi verelleni.)
- maitoa
- haahaa, luulitte kuitenkin että laitan tähän "elämä", mutta enpäs laittanutkaan, haahaa siitäs saitte.
Ja vieläkin taustalla soi Sydän, Sydän. Herrojen S-Osiksen keikka oli niin kertakaikkisen, hm, sydämellinen. Alastomuutta, pipareita, mistelin alla pussaavia poikia ja ihan parasta progehenkistä vinoheviä tai mitälie poukkoilevaa mielipuolissävytteistä synkkäilyhassuilua. Oi kun se oli kivaa. Tykkäsin ihan sikana. Ja muurahaisena. Ja tiikerinä ja jäniksenä ja koirana. Hirviönä. Kissana ja hiirenä myös tykkäsin. Ja haina, joka ei ole kala. Eikä paha.
No eipä taida eipä taida.
Peniskateutta
Kävin äsken Euromarketissa ostamassa kaksi avokaadoa, pakastevadelmia ja Veli-lehden. Avokado, vadelmat ja Veli-lehtiä osoittautuivat kaikki hyviksi ostoksiksi. Avokadojen ja vadelmien suhteen en ole mikään objektiivinen asiantuntija, mutta mitä tulee populaarikulttuuriin keskittyviin lehtiin, niin pidän kyllä itseäni jokseenkin asiaanvihkiytyneenä. (Kirjoitin tähän tarkan luettelon kaikista lehdistä, joita luen säännöllisesti, mutta poistin luettelon koska se tuntui jotenkin alleviivaavan pinnallisen muovista elämäntapaa ja materiaalisia arvoja. No kuitenkin, luen paljon lehtiä.)
Veli-lehti oli hyvä. Veli-lehti on myös miestenlehti, tai no ainakin lehti miehille. Kohderyhmään kuulumattomana lukijana minun olikin pakko esittää itselleni muutama kysymys:
a) Miksi tässä miestenlehdessä on paljon enemmän artikkeleita kuin missä vaan samanpaksuisessa naistenlehdessä?
b) Miksi tämän miestenlehden artikkelien taso on journalistin sukupuolesta riippumatta kauttaaltaan korkeampi kuin vastaavissa naistenlehdissä?
c) Miksi tässä lehdessä on parempaa huumoria kuin naistenlehdissä?
d) Miksi tämä lehti on ulkoasultaan visuaalisempi ja esteettisempi kuin vastaavat naistenlehdet?
e) Miksi naisille ei kasva parta, sen kasvattaminen kuulostaa niin kivalta?
f) Mikseivät miehet pukeudu enemmän villatakkeihin?
g) Olenko (ajatusmaailmaltani) liian maskuliininen? Olenko (ajatusmaailmaltani) mies?
...Nämä ja monet muut heränneet kysymykset eivät välttämättä viittaa siihen, että Veli-lehti olisi jotenkin erityisen hyvä, vaan siihen, että naistenlehdet ovat erityisen huonoja. Väännetään nyt vielä rautalangasta Eiffel-torni ja todetaan, että esittämiini kysymyksiin tuskin olisi mahdollista vastata ilman (fyysisten/psyykkisten) sukupuolten vastakkainasetteluun perustuvia argumentteja. Väännetäänpä siitä samasta rautalangasta vielä vaikka miniatyyrimaailmankaikkeus, ja luetellaan muutama looginen johtopäätelmä selittämään Veli-lehden ja vastaavien naistenlehtien välistä eroa:
a) Miehet vaativat lehdeltä korkealaatuista journalistista tasoa, naiset vaativat lehdeltä korkealaatuisia glitter-silmämeikin teko-ohjeita.
b) Miehet haluavat tyydyttää tiedonjanonsa/tutustua uusiin ilmiöihin, naiset haluavat tyydyttää tirkistelynhalunsa/juoruilunhalunsa/jauhaa samoja vanhoja paskoja laihdutus- ja seksivinkkejä.
c) Miehillä on huumorintajua, naisilla draamantajua.
d) Miehet ovat kiinnostuneita ilmiöistä ja asioista, naiset puolestaan ihmisistä ja ihmissuhteista, sekä ihmissuhteiden loputtomasta ja hermojaraastavasta ylisentimentaalisesta vatvomisesta.
e) Leikin ehkä lapsena liikaa Turtles- ja Prätkähiiri-ukkeleilla, ja nyt minulla on henkinen/sisäänpäinkasvanut penis.
(Olen hieman hämmentynyt, koska tämä teksti vaikuttaa yhtäaikaa sekä sovinistiselta että feministiseltä.)
Ok, muutama fakta kaiken tämän yleistämisen ja liioittelun tasapainoksi. Kuten kaikki teräväpäiset pikku gerbiilit jo tajusivatkin, suurin ero Veli-lehden ja vastaavien naistenlehtien välillä on ekonominen. Naistenlehdet voivat kierrättää samoja itseruskettavien käyttövinkkejä ja Näin pääset yli exästäsi -"artikkeleita" vuodesta toiseen, sillä naistenlehdet myyvät journalismin tasosta riippumatta. Miestenlehdet puolestaan eivät myy, vaikka konsepti olisikin kaikin puolin kiinnostava. Suomalaiset miestenlehdet ovat yksi toisensa jälkeen lopettaneet kannattamattomina. Niinpä Veli-lehden tasosta tehdyt miessukupuoleen kohdistuvat yleistykseni ovatkin varsin marginaalisia, sillä ne kohdistuvat siihen verrattain pieneen ideaalisten kaksilahkeisten joukkoon, joka kyseistä lehteä lukee. Loput 90% planeetan miehistä saattaa mahdollisesti (en todellakaan tiedä) keskittää voimavaransa mieluummin piereskelyyn ja runkkaamiseen kuin lehtien lukemiseen. (Varsinkin kun Internetin myötä pornolehtiä tuskin ostavat muut kuin 50+ itsensäpaljastelijasedät.)
Partajuttu oli niin paras. Voisinkohan pyytää terkkarilta mieshormoneja parrankasvatustarkoitukseen?
Veli-lehti oli hyvä. Veli-lehti on myös miestenlehti, tai no ainakin lehti miehille. Kohderyhmään kuulumattomana lukijana minun olikin pakko esittää itselleni muutama kysymys:
a) Miksi tässä miestenlehdessä on paljon enemmän artikkeleita kuin missä vaan samanpaksuisessa naistenlehdessä?
b) Miksi tämän miestenlehden artikkelien taso on journalistin sukupuolesta riippumatta kauttaaltaan korkeampi kuin vastaavissa naistenlehdissä?
c) Miksi tässä lehdessä on parempaa huumoria kuin naistenlehdissä?
d) Miksi tämä lehti on ulkoasultaan visuaalisempi ja esteettisempi kuin vastaavat naistenlehdet?
e) Miksi naisille ei kasva parta, sen kasvattaminen kuulostaa niin kivalta?
f) Mikseivät miehet pukeudu enemmän villatakkeihin?
g) Olenko (ajatusmaailmaltani) liian maskuliininen? Olenko (ajatusmaailmaltani) mies?
...Nämä ja monet muut heränneet kysymykset eivät välttämättä viittaa siihen, että Veli-lehti olisi jotenkin erityisen hyvä, vaan siihen, että naistenlehdet ovat erityisen huonoja. Väännetään nyt vielä rautalangasta Eiffel-torni ja todetaan, että esittämiini kysymyksiin tuskin olisi mahdollista vastata ilman (fyysisten/psyykkisten) sukupuolten vastakkainasetteluun perustuvia argumentteja. Väännetäänpä siitä samasta rautalangasta vielä vaikka miniatyyrimaailmankaikkeus, ja luetellaan muutama looginen johtopäätelmä selittämään Veli-lehden ja vastaavien naistenlehtien välistä eroa:
a) Miehet vaativat lehdeltä korkealaatuista journalistista tasoa, naiset vaativat lehdeltä korkealaatuisia glitter-silmämeikin teko-ohjeita.
b) Miehet haluavat tyydyttää tiedonjanonsa/tutustua uusiin ilmiöihin, naiset haluavat tyydyttää tirkistelynhalunsa/juoruilunhalunsa/jauhaa samoja vanhoja paskoja laihdutus- ja seksivinkkejä.
c) Miehillä on huumorintajua, naisilla draamantajua.
d) Miehet ovat kiinnostuneita ilmiöistä ja asioista, naiset puolestaan ihmisistä ja ihmissuhteista, sekä ihmissuhteiden loputtomasta ja hermojaraastavasta ylisentimentaalisesta vatvomisesta.
e) Leikin ehkä lapsena liikaa Turtles- ja Prätkähiiri-ukkeleilla, ja nyt minulla on henkinen/sisäänpäinkasvanut penis.
(Olen hieman hämmentynyt, koska tämä teksti vaikuttaa yhtäaikaa sekä sovinistiselta että feministiseltä.)
Ok, muutama fakta kaiken tämän yleistämisen ja liioittelun tasapainoksi. Kuten kaikki teräväpäiset pikku gerbiilit jo tajusivatkin, suurin ero Veli-lehden ja vastaavien naistenlehtien välillä on ekonominen. Naistenlehdet voivat kierrättää samoja itseruskettavien käyttövinkkejä ja Näin pääset yli exästäsi -"artikkeleita" vuodesta toiseen, sillä naistenlehdet myyvät journalismin tasosta riippumatta. Miestenlehdet puolestaan eivät myy, vaikka konsepti olisikin kaikin puolin kiinnostava. Suomalaiset miestenlehdet ovat yksi toisensa jälkeen lopettaneet kannattamattomina. Niinpä Veli-lehden tasosta tehdyt miessukupuoleen kohdistuvat yleistykseni ovatkin varsin marginaalisia, sillä ne kohdistuvat siihen verrattain pieneen ideaalisten kaksilahkeisten joukkoon, joka kyseistä lehteä lukee. Loput 90% planeetan miehistä saattaa mahdollisesti (en todellakaan tiedä) keskittää voimavaransa mieluummin piereskelyyn ja runkkaamiseen kuin lehtien lukemiseen. (Varsinkin kun Internetin myötä pornolehtiä tuskin ostavat muut kuin 50+ itsensäpaljastelijasedät.)
Partajuttu oli niin paras. Voisinkohan pyytää terkkarilta mieshormoneja parrankasvatustarkoitukseen?
20. marraskuuta 2006
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen
Testiryhmän yksimieliseen reaktioon viitaten: Jos ei ymmärrä, voi katsoa Wikipediasta tai olla ymmärtämättä, lapsukaiset pienokaiset.
(Vaikka inhoankin kaikkea metatekstiä. Paitsi Julio Cortázarin metatekstejä. Ne ovat ihan parhaita. Ja ne pilvet.)
(Vaikka inhoankin kaikkea metatekstiä. Paitsi Julio Cortázarin metatekstejä. Ne ovat ihan parhaita. Ja ne pilvet.)
19. marraskuuta 2006
Minä ja Ludwig
Minulla ja Herra Wittgensteinilla, tuttavallisemmin Ludwigilla, on joskus ollut pientä katsantokantojen eriäväisyyttä, pientä särinää yhteisellä taajuudellamme, pientä erimielisyyttä todellisuuden rakennuselementtien järjestäytymisestä ja maailmankaikkeuden tekstuaalisesta konstruktoitumisesta. No, se on nyt kaikki taaksejäänyttä elämää. Minä ja Ludwig olemme löytäneet yhteiseen sävelen, tai toteaisinko jopa kuivan ironisesti, että olemme löytäneet yhteisen kielen. Myönnän, että antikielifilosofisella kaudellani saatoin käskeä Ludwigia tunkemaan Tractatus Logico-Philosophicuksensa syvälle perseeseen, mutta nyt olen valmis myöntämään virheeni ja toivonkin, että Ludwig ottaa Tractatus Logico-Philosophicuksen pois syvältä perseestään. Minä ja Ludwig, meillä on eromme, mutta myös yhtäläisyytemme...perheyhtäläisyytemme! Ja yhdessä Ludwigin kanssa me hiljenemme asioista, joista me emme puhu.
16. marraskuuta 2006
Vesipisaroita kuin nurinpäinkäännettyä itkua
Normaalisti kehittynyt ihmislapsi — normaali jossain banaalissa merkityksessä ja ihminen siksi, että kissanpennut ja etanat eivät nyt sovi — lausuu noin 10 kuukauden ikäisenä ensimmäisen sanansa. Ok, nyt on se hetki. Pikkuneiti Sini Pilvi Anniinan , 11 kk, älyvapaa jokeltelu on viime aikoina alkanut vaikuttaa siltä, että geeneihin varastoitu sivistyneen verbaalisen kommunikaation potentia on valmis aktualisoitumaan. Äiti ja isä ovat jo monta päivää jännittäneet rystyset valkoisina pikku kakkakoneensa ensimmäistä sanaa saapuvaksi. Sini Pilvi Anniinalla on nuoresta iästään huolimatta jo varsin vahva draamantaju: hän pitää äitsyliinin ja isukkiliinin mielenkiintoa yllä lausumalla tasaisin väliajoin "ÄI" — äiti ja isä alkavat taputtaa ja yliartikuloida tavua TI-TI-TI-TI! — kunnes tytär viimeistelee sanottavansa "ÄI-BLBLBGHP-P-P!" Äitsyliini ja isukkiliini alkavat katkeran riidan siitä, kumman puolelta lapsi on perinyt jälkeenjääneitä geenejä. Pikkuneiti Sini Pilvi Anniina konttaa vaippoineen päivineen äitsyliinin ja isukkiliinin jalkojen juureen ja lausuu herttaisella pikku suppusuullaan "KUO-LE-MA".
Sellaisen lapsen voisin ottaakin.
Luin tänään pitkästäpitkästä aikaa kaunokirjallisuutta ihan omatoimisesti. Innostuin eräästä Cortázarin novellista, ja kävin hakemassa sen yölainaan yliopistolta. Luin jo koko kirjan. Paras novelli, Paholaisen kuola, oli kombinaatio sekavaa narratiivista rakennetta, maagista realismia ja surrealistisia kauhuelementtejä, jotain loemaista taustavirettä ja harmaita pilviä ajelehtimassa tarinan läpi. Lopuksi "-- sataa vesipisaroita kuin nurinpäinkäännettyä itkua."
Söin yliopistolla ison palan sitruunamarenkikakkua ja luennotkin olivat kivoja. Opin muun muassa, että lause "Vanhanen kävi eilen Porvoossa" on totta, jos eilen klo 00.00 - 24.00 välisenä aikana on tapahtunut seuraava kolmivaiheinen prosessi: 1) Vanhanen ei ole Porvoossa 2) Vanhanen on Porvoossa ja 3) Vanhanen ei ole Porvoossa. On se vaan hienoa tämä akateeminen sivistys.
Pimpelipompeli. Pitäisi kirjoittaa useammin. Jos uushistoristeja on uskominen, niin historia on aina tekstuaalista. Menneisyyden maailma on olemassa vain sanoissa. Parasta siis kirjoittaa ne sanat muistiin. Äh, ei tällästä paskaa loppua, pakko vielä jotain sepittää.
Sellaista vielä, että minun ja elämän kanssakäymistä määrittää jonkinlainen konversationaalinen implikatuuri. (Jee opin uuden sanan luennolla jeejee.) Käytännön esimerkki tästä kvantiteetiltaan ja relevanssiltaan riittämättömästä kommunikaatiosta:
Seison elämän oven takana, pimputan ovikelloa. Kuluu hetki, ja elämä avaa oven.
- Niin...? kysyy elämä ovenraosta epäluuloisen näköisenä.
- Moi, mä olen Noora...ja tulin kysymään onko sulla mulle mitään annettavaa, vastaan nopeasti.
Elämä kaivaa ärtyneenä muistikirjan taskustaan, kysyy vielä nimeäni ja selailee hetken muistikirjan sivuja.
- Haa, nyt löytyi, se sanoo vihdoin.
- No, onko? kysyn jännittyneenä.
- On, vastaa elämä ja vetää oven kiinni.
No ihan positiivista tuokin. Elämä antaa ymmärtää. Muttei ymmärrä antaa. Eikä edes hitto kerro milloin tai mitä se aikoo joskus antaa. Jään odottamaan.
Sellaisen lapsen voisin ottaakin.
Luin tänään pitkästäpitkästä aikaa kaunokirjallisuutta ihan omatoimisesti. Innostuin eräästä Cortázarin novellista, ja kävin hakemassa sen yölainaan yliopistolta. Luin jo koko kirjan. Paras novelli, Paholaisen kuola, oli kombinaatio sekavaa narratiivista rakennetta, maagista realismia ja surrealistisia kauhuelementtejä, jotain loemaista taustavirettä ja harmaita pilviä ajelehtimassa tarinan läpi. Lopuksi "-- sataa vesipisaroita kuin nurinpäinkäännettyä itkua."
Söin yliopistolla ison palan sitruunamarenkikakkua ja luennotkin olivat kivoja. Opin muun muassa, että lause "Vanhanen kävi eilen Porvoossa" on totta, jos eilen klo 00.00 - 24.00 välisenä aikana on tapahtunut seuraava kolmivaiheinen prosessi: 1) Vanhanen ei ole Porvoossa 2) Vanhanen on Porvoossa ja 3) Vanhanen ei ole Porvoossa. On se vaan hienoa tämä akateeminen sivistys.
Pimpelipompeli. Pitäisi kirjoittaa useammin. Jos uushistoristeja on uskominen, niin historia on aina tekstuaalista. Menneisyyden maailma on olemassa vain sanoissa. Parasta siis kirjoittaa ne sanat muistiin. Äh, ei tällästä paskaa loppua, pakko vielä jotain sepittää.
Sellaista vielä, että minun ja elämän kanssakäymistä määrittää jonkinlainen konversationaalinen implikatuuri. (Jee opin uuden sanan luennolla jeejee.) Käytännön esimerkki tästä kvantiteetiltaan ja relevanssiltaan riittämättömästä kommunikaatiosta:
Seison elämän oven takana, pimputan ovikelloa. Kuluu hetki, ja elämä avaa oven.
- Niin...? kysyy elämä ovenraosta epäluuloisen näköisenä.
- Moi, mä olen Noora...ja tulin kysymään onko sulla mulle mitään annettavaa, vastaan nopeasti.
Elämä kaivaa ärtyneenä muistikirjan taskustaan, kysyy vielä nimeäni ja selailee hetken muistikirjan sivuja.
- Haa, nyt löytyi, se sanoo vihdoin.
- No, onko? kysyn jännittyneenä.
- On, vastaa elämä ja vetää oven kiinni.
No ihan positiivista tuokin. Elämä antaa ymmärtää. Muttei ymmärrä antaa. Eikä edes hitto kerro milloin tai mitä se aikoo joskus antaa. Jään odottamaan.
13. marraskuuta 2006
Jos olisin kissa, kehräisin
Jippii! Kahden kuukauden jälkeen se vihdoin tapahtuu: tuo yksi ihana nukkuu ja minä olen hereillä. Tai ainakin se näyttää nukkuvan. Tai teeskentelee sujuvasti. Kuitenkin, hienoa olla viimeinen ylhäällä. The last man standing. (Ja lällislää kaikki, tuossa tiskipöydällä on laatikollinen donitseja. Isoja donitseja. Yhdestäkin haukkauksesta vaipuu sokerieuforiaan ja pelkässä donitsireiässäkin on ainakin sata kaloria.) Kiitos Hitler, mein Führer, ilman viiksiäsi olisin paljon laurittomampi ja sen seurauksena myös paljon donitsittomampi.
5. marraskuuta 2006
Let's free Willy and eat his liver with some fava beans and a nice chianti!
Ah, luvassa muutama aasinsilta.
"Haluat että mä laitan sen sun suuhun" sanoo pikkupoika juuri TV-ruudussa. Willy-valaalle. On siis jälleen aika jokakuisen Free Willyn. Willy-valas on aika kuiva hahmo märästä ympäristöstään huolimatta. Näyttäisivät sitä kiinnostavampaa Willyä, Willy Wonkaa.
Kävin katsomassa Charlie et la Chocolaterien Pariisissa edelliskesänä, ja ennen leffaa söin pistaasipähkinäpehmistä siinä leffateatterin edessä. Se oli vaaleanvihreää. Willy Wonka oli aika namusetä. JA myös Marilyn Manson pyrki kyseiseen J. Deppin nappaamaan leffarooliin. Se vasta olisikin ollut herkkua.
Suklaatehtaasta pääsemme siirtymään edellisiltaisiin kulinaristisiin elämyksiin quotoimalla Willy Wonkaa: "Everything in this room is eatable. Even I'm eatable. But that is called cannibalism, my dear children, and is in fact frowned upon in most societies." ...Hannibal "Cannibal" Lecter, ihanaisin ihmissyöjä kautta aikojen, sulostutti tv-ruutuani eilen kahden leffan verran. Olisi se hienoa omistaa sellainen matkakokoinen paristokäyttöinen dr. Lecter, joka voisi pimeinä öinä toimia iltasadunlukijana ja toistella fraaseja kuten "Well, Clarice - have the lambs stopped screaming?" ja " On a similar note I must confess to you, I'm giving very serious thought... to eating your wife". Parasta olisi päästä Lecterin pään sisälle, kurkistelemaan Lecterin marmorisen muistikirjaston salaisiin kansioihin. Vaihtoehtoisesti Lecter voisi muuttaa kirjastoineen oman pääni sisälle.
Pieni kulinaristinen hierarkiani:
Willy-valas: Voisin syödä sen, jos joku fileroisi puolestani. (Onko valaissa ruotoja?)
Willy Wonka: Saa milloin vain tulla valuttamaan suklaakastikettaan reidelleni. Maistaisin myös sedän tikkaria.
Lordi Voldemort, vieraileva stara: Söisin Harry Potterin, jos tämä setä pyytäisi.
Marilyn Manson: Pilkkoisin sydämeni sentti-kertaa-sentin kuutioiksi ja jakelisin ne pikkulinnuille saadakseni Mansonin nauttimaan kanssani kello viiden teetä. (Quoting myself)
Hannibal Lecter: Olen milloin vain valmiis nauttimaan Tohtori Lecterin kanssa illallisen, jonka alkupaloina tarjoillaan omat munuaiseni cocktail-tikkuihin työnnettynä, pääruokana liekitettyä sydäntäni ja jälkiruokana vaikka friteerattu virtsarakkoni.
Uusi lempparikäsitteeni: The aestheticization of violence.
"Haluat että mä laitan sen sun suuhun" sanoo pikkupoika juuri TV-ruudussa. Willy-valaalle. On siis jälleen aika jokakuisen Free Willyn. Willy-valas on aika kuiva hahmo märästä ympäristöstään huolimatta. Näyttäisivät sitä kiinnostavampaa Willyä, Willy Wonkaa.
Kävin katsomassa Charlie et la Chocolaterien Pariisissa edelliskesänä, ja ennen leffaa söin pistaasipähkinäpehmistä siinä leffateatterin edessä. Se oli vaaleanvihreää. Willy Wonka oli aika namusetä. JA myös Marilyn Manson pyrki kyseiseen J. Deppin nappaamaan leffarooliin. Se vasta olisikin ollut herkkua.
Suklaatehtaasta pääsemme siirtymään edellisiltaisiin kulinaristisiin elämyksiin quotoimalla Willy Wonkaa: "Everything in this room is eatable. Even I'm eatable. But that is called cannibalism, my dear children, and is in fact frowned upon in most societies." ...Hannibal "Cannibal" Lecter, ihanaisin ihmissyöjä kautta aikojen, sulostutti tv-ruutuani eilen kahden leffan verran. Olisi se hienoa omistaa sellainen matkakokoinen paristokäyttöinen dr. Lecter, joka voisi pimeinä öinä toimia iltasadunlukijana ja toistella fraaseja kuten "Well, Clarice - have the lambs stopped screaming?" ja " On a similar note I must confess to you, I'm giving very serious thought... to eating your wife". Parasta olisi päästä Lecterin pään sisälle, kurkistelemaan Lecterin marmorisen muistikirjaston salaisiin kansioihin. Vaihtoehtoisesti Lecter voisi muuttaa kirjastoineen oman pääni sisälle.
Pieni kulinaristinen hierarkiani:
Willy-valas: Voisin syödä sen, jos joku fileroisi puolestani. (Onko valaissa ruotoja?)
Willy Wonka: Saa milloin vain tulla valuttamaan suklaakastikettaan reidelleni. Maistaisin myös sedän tikkaria.
Lordi Voldemort, vieraileva stara: Söisin Harry Potterin, jos tämä setä pyytäisi.
Marilyn Manson: Pilkkoisin sydämeni sentti-kertaa-sentin kuutioiksi ja jakelisin ne pikkulinnuille saadakseni Mansonin nauttimaan kanssani kello viiden teetä. (Quoting myself)
Hannibal Lecter: Olen milloin vain valmiis nauttimaan Tohtori Lecterin kanssa illallisen, jonka alkupaloina tarjoillaan omat munuaiseni cocktail-tikkuihin työnnettynä, pääruokana liekitettyä sydäntäni ja jälkiruokana vaikka friteerattu virtsarakkoni.
Uusi lempparikäsitteeni: The aestheticization of violence.
2. marraskuuta 2006
To write beyond ending
Krhm, pahoittelen tuota edellisöistä pilipalihölynpölyä. Sanokaa "Hep" tai "Kala", jos haluatte minun pesevän suuni saippualla tai harrastavan post-autosensuuria. Asiasta kukkaruukkuun, tänään alkoi kirjallisuustieteen luennolla ketuttaa yliopiston aiheuttama konteksti-sanan inflaatio. Tunkevat sitä joka reikään! Konteksti-sanan viimeisetkin semi-intellektuellit nyanssit ovat haihtuneet ja se on alennettu sanataiteen yleiseksi huoraksi. Rest in peace, my dear context. I won't forget you...'cause you're fuckin' everywhere. (Istuin tänään kaksi tuntia luennolla, jonka aihe oli - ylläripyllärifanfaareja! - konteksti.)
Hitsi, missaan huomisen Magenta Skycoden Klubilla. Mutta Sydän, Sydäntä en aio missata, kun saapuvat S-Osikselle. Ulkona on aika häijy ilma muuten, tuntuu kävellessä ihan voodoo-nukelta jota pistellään neuloilla naamaan...ja joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Toivoisin, että musta tulis joskus Jotain. Vähän heikolta näyttää tällä hetkellä.
Hitsi, missaan huomisen Magenta Skycoden Klubilla. Mutta Sydän, Sydäntä en aio missata, kun saapuvat S-Osikselle. Ulkona on aika häijy ilma muuten, tuntuu kävellessä ihan voodoo-nukelta jota pistellään neuloilla naamaan...ja joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan.
Toivoisin, että musta tulis joskus Jotain. Vähän heikolta näyttää tällä hetkellä.
Peräpääotsikko
Möh, ehkä pakko kirjoittaa jotain, kun tuo yksi tuottaa keskimäärin kolme merkintää päivässä. Siitä seuraa suorituspainekattiloita. Ja alemmuuskompleksilukuja.
Ulkona on ihan lumisotatila. Pyöräni jäätyi yliopistolle. Eilen sai kahlata kainaloita myöden loskassa, tänään jäätävä pohjoistuuliajokoira meni aina luihin ja atomiydinkokeisiin asti. Luihin ja ytimiin. Siis. Lisäksi Signumin rappuset olivat saaneet vekkulin jääkuorrutuksen, joten luistelin ne alas peläten kaatumisesta seuraavaa siemensyöksylaskua. En halua olla se epäkatu-uskottavuuspula-aikamatkatoimistosihteeri äh no paska. Niin sitä vaan, että olisi aika epäcoolia kuolla rappusiin liukastumalla.
(Niin tosiaan. Tämänpäiväinen äidinkielilävistyksen harhaoppitunti oli niin vangitseva, että piirtelin ajankulukseni psykedeliavänkyröitä ja keksin kolmi- tai useampiosaisia yhdyssananvapauksia. Yhdyssanoja. Niin että siksi. Jos huomasitte.)
Joku äidin tuttu kuoli donitsiin tukehtumalla. Olikohan se Arnold'sin donitsi? Nam. Yksi päivä Laurin kanssa oltiin aika tuulipukupariskunta ja käveltiin sateessa Hansaan asti vain ostamaan Arnold'sista donitseja. Kotimatkalla tuntui kuin olisi kantanut lasta kotiin synnytyssairaalasta. Tai no, kuutta kuorrutettua lasta joissa oli keskellä reikä. Osa ruskeita, osa valkoisia. (Voiko synnyttää kuutoset niin, että kolmen lapsen isä on tummaihoinen ja kolmen valkoihoinen?) Äidinvaistoni heräsivät heti sillä hetkellä, kun Arnold'sin kätilö lapioi valitsemamme pienokaiset laatikkoon. Pelkäsin tosi kovasti, että sadesäästä johtunut kosteus sulattaa kuorrutukset kotimatkan aikana. Tiedätte varmaankin tunteen? Donitsikuorrutteen sulamispelko, erottamaton osa inhimillistä eksistenssiä. Ja sitten kotona minun ja donitsien välinen vuorovaikutussuhde kulminoitui syömiseen ja sitä seuranneeseen pahoinvointiin. Sitä kutsutaan elämän kiertokuluksi. Kannibalismi olisi varmasti yleisempää Suomessa, jos lapsia myytäisiin lasikuvun alta 1,20 euron hintaan. Varsinkin jos niissä olisi nonparelleja.
(Eräässä suomalaisessa kaupungissa donitsit muuten tarjoillaan koiran vesikupin kautta kierrätettyinä. Kerron ihan vaan siksi, että vältytte kulttuurishokilta jos joskus tällaiseen törmäätte. Uitettu donitsi on osa suomalaisen ruokakulttuurin monimuotoisuutta, haukatkaa sitä yhtä hyväuskoisesti kuin minä haukkasin omaani. Eräässä suomalaisessa kaupungissa myöskin puhutaan hieman perverssihtävää murretta.)
Ihmissuhteet ovat aika jännä juttu. Tämäkin yksi saa minussa aikaan jokseenkin epänooramaisia ilmiöitä. Identiteettikriisikeskus! Todistustenjakojäännöserämaa! Alkueläintarhatäti! Hautakammiovärinähälytys! ...Asiaan, anteeksi keskeytys, tuli äkkinäinen yhdyssanaseppoilutarve. Niin siis, olen ollut havaitsevinani jonkinlaista kasvavaa läheisyydenkaipuuta ja jopa eräänlaista sitoutumishalun esiastetta. Minuuteni shakkinappulat ovat järjestäytyneet uudelleen ruutukuvioisella sotatantereellaan, tai jotain sellaista. Vaikken edes osaa shakkia. (Miksi se muuten on shakkimatti, eikä shakkipekka tai shakkielmeri?) ...Jotain ristiriitaista on meneillään. Toisaalta havaittavissa on kasvavaa ritaritarvetta ja Nainen Hädässä -efektejä, toisaalta olen jo vakiinnuttanut paikkani tämän parisuhteen miehenä. Tapan mutanttikärpäset kun tuo toinen ei uskalla, ja nukahdan ensimmäisenä seksin jälkeen. Ja näytän Sinkkuelämän kaljulta läskiltä juutalaiselta. Koskakohan penikseni alkaa kasvaa?
Tähän loppuun vielä jotain. Hm.
Kevätaamuerektio! Häpykumpupilvi!
Terkkuja kaikille ihmisille.
Ulkona on ihan lumisotatila. Pyöräni jäätyi yliopistolle. Eilen sai kahlata kainaloita myöden loskassa, tänään jäätävä pohjoistuuliajokoira meni aina luihin ja atomiydinkokeisiin asti. Luihin ja ytimiin. Siis. Lisäksi Signumin rappuset olivat saaneet vekkulin jääkuorrutuksen, joten luistelin ne alas peläten kaatumisesta seuraavaa siemensyöksylaskua. En halua olla se epäkatu-uskottavuuspula-aikamatkatoimistosihteeri äh no paska. Niin sitä vaan, että olisi aika epäcoolia kuolla rappusiin liukastumalla.
(Niin tosiaan. Tämänpäiväinen äidinkielilävistyksen harhaoppitunti oli niin vangitseva, että piirtelin ajankulukseni psykedeliavänkyröitä ja keksin kolmi- tai useampiosaisia yhdyssananvapauksia. Yhdyssanoja. Niin että siksi. Jos huomasitte.)
Joku äidin tuttu kuoli donitsiin tukehtumalla. Olikohan se Arnold'sin donitsi? Nam. Yksi päivä Laurin kanssa oltiin aika tuulipukupariskunta ja käveltiin sateessa Hansaan asti vain ostamaan Arnold'sista donitseja. Kotimatkalla tuntui kuin olisi kantanut lasta kotiin synnytyssairaalasta. Tai no, kuutta kuorrutettua lasta joissa oli keskellä reikä. Osa ruskeita, osa valkoisia. (Voiko synnyttää kuutoset niin, että kolmen lapsen isä on tummaihoinen ja kolmen valkoihoinen?) Äidinvaistoni heräsivät heti sillä hetkellä, kun Arnold'sin kätilö lapioi valitsemamme pienokaiset laatikkoon. Pelkäsin tosi kovasti, että sadesäästä johtunut kosteus sulattaa kuorrutukset kotimatkan aikana. Tiedätte varmaankin tunteen? Donitsikuorrutteen sulamispelko, erottamaton osa inhimillistä eksistenssiä. Ja sitten kotona minun ja donitsien välinen vuorovaikutussuhde kulminoitui syömiseen ja sitä seuranneeseen pahoinvointiin. Sitä kutsutaan elämän kiertokuluksi. Kannibalismi olisi varmasti yleisempää Suomessa, jos lapsia myytäisiin lasikuvun alta 1,20 euron hintaan. Varsinkin jos niissä olisi nonparelleja.
(Eräässä suomalaisessa kaupungissa donitsit muuten tarjoillaan koiran vesikupin kautta kierrätettyinä. Kerron ihan vaan siksi, että vältytte kulttuurishokilta jos joskus tällaiseen törmäätte. Uitettu donitsi on osa suomalaisen ruokakulttuurin monimuotoisuutta, haukatkaa sitä yhtä hyväuskoisesti kuin minä haukkasin omaani. Eräässä suomalaisessa kaupungissa myöskin puhutaan hieman perverssihtävää murretta.)
Ihmissuhteet ovat aika jännä juttu. Tämäkin yksi saa minussa aikaan jokseenkin epänooramaisia ilmiöitä. Identiteettikriisikeskus! Todistustenjakojäännöserämaa! Alkueläintarhatäti! Hautakammiovärinähälytys! ...Asiaan, anteeksi keskeytys, tuli äkkinäinen yhdyssanaseppoilutarve. Niin siis, olen ollut havaitsevinani jonkinlaista kasvavaa läheisyydenkaipuuta ja jopa eräänlaista sitoutumishalun esiastetta. Minuuteni shakkinappulat ovat järjestäytyneet uudelleen ruutukuvioisella sotatantereellaan, tai jotain sellaista. Vaikken edes osaa shakkia. (Miksi se muuten on shakkimatti, eikä shakkipekka tai shakkielmeri?) ...Jotain ristiriitaista on meneillään. Toisaalta havaittavissa on kasvavaa ritaritarvetta ja Nainen Hädässä -efektejä, toisaalta olen jo vakiinnuttanut paikkani tämän parisuhteen miehenä. Tapan mutanttikärpäset kun tuo toinen ei uskalla, ja nukahdan ensimmäisenä seksin jälkeen. Ja näytän Sinkkuelämän kaljulta läskiltä juutalaiselta. Koskakohan penikseni alkaa kasvaa?
Tähän loppuun vielä jotain. Hm.
Kevätaamuerektio! Häpykumpupilvi!
Terkkuja kaikille ihmisille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)