Vesipisaroita kuin nurinpäinkäännettyä itkua

Normaalisti kehittynyt ihmislapsi — normaali jossain banaalissa merkityksessä ja ihminen siksi, että kissanpennut ja etanat eivät nyt sovi — lausuu noin 10 kuukauden ikäisenä ensimmäisen sanansa. Ok, nyt on se hetki. Pikkuneiti Sini Pilvi Anniinan , 11 kk, älyvapaa jokeltelu on viime aikoina alkanut vaikuttaa siltä, että geeneihin varastoitu sivistyneen verbaalisen kommunikaation potentia on valmis aktualisoitumaan. Äiti ja isä ovat jo monta päivää jännittäneet rystyset valkoisina pikku kakkakoneensa ensimmäistä sanaa saapuvaksi. Sini Pilvi Anniinalla on nuoresta iästään huolimatta jo varsin vahva draamantaju: hän pitää äitsyliinin ja isukkiliinin mielenkiintoa yllä lausumalla tasaisin väliajoin "ÄI" — äiti ja isä alkavat taputtaa ja yliartikuloida tavua TI-TI-TI-TI! — kunnes tytär viimeistelee sanottavansa "ÄI-BLBLBGHP-P-P!" Äitsyliini ja isukkiliini alkavat katkeran riidan siitä, kumman puolelta lapsi on perinyt jälkeenjääneitä geenejä. Pikkuneiti Sini Pilvi Anniina konttaa vaippoineen päivineen äitsyliinin ja isukkiliinin jalkojen juureen ja lausuu herttaisella pikku suppusuullaan "KUO-LE-MA".

Sellaisen lapsen voisin ottaakin.

Luin tänään pitkästäpitkästä aikaa kaunokirjallisuutta ihan omatoimisesti. Innostuin eräästä Cortázarin novellista, ja kävin hakemassa sen yölainaan yliopistolta. Luin jo koko kirjan. Paras novelli, Paholaisen kuola, oli kombinaatio sekavaa narratiivista rakennetta, maagista realismia ja surrealistisia kauhuelementtejä, jotain loemaista taustavirettä ja harmaita pilviä ajelehtimassa tarinan läpi. Lopuksi "-- sataa vesipisaroita kuin nurinpäinkäännettyä itkua."

Söin yliopistolla ison palan sitruunamarenkikakkua ja luennotkin olivat kivoja. Opin muun muassa, että lause "Vanhanen kävi eilen Porvoossa" on totta, jos eilen klo 00.00 - 24.00 välisenä aikana on tapahtunut seuraava kolmivaiheinen prosessi: 1) Vanhanen ei ole Porvoossa 2) Vanhanen on Porvoossa ja 3) Vanhanen ei ole Porvoossa. On se vaan hienoa tämä akateeminen sivistys.

Pimpelipompeli. Pitäisi kirjoittaa useammin. Jos uushistoristeja on uskominen, niin historia on aina tekstuaalista. Menneisyyden maailma on olemassa vain sanoissa. Parasta siis kirjoittaa ne sanat muistiin. Äh, ei tällästä paskaa loppua, pakko vielä jotain sepittää.

Sellaista vielä, että minun ja elämän kanssakäymistä määrittää jonkinlainen konversationaalinen implikatuuri. (Jee opin uuden sanan luennolla jeejee.) Käytännön esimerkki tästä kvantiteetiltaan ja relevanssiltaan riittämättömästä kommunikaatiosta:


Seison elämän oven takana, pimputan ovikelloa. Kuluu hetki, ja elämä avaa oven.

- Niin...? kysyy elämä ovenraosta epäluuloisen näköisenä.

- Moi, mä olen Noora...ja tulin kysymään onko sulla mulle mitään annettavaa, vastaan nopeasti.

Elämä kaivaa ärtyneenä muistikirjan taskustaan, kysyy vielä nimeäni ja selailee hetken muistikirjan sivuja.

- Haa, nyt löytyi, se sanoo vihdoin.

- No, onko? kysyn jännittyneenä.

- On, vastaa elämä ja vetää oven kiinni.


No ihan positiivista tuokin. Elämä antaa ymmärtää. Muttei ymmärrä antaa. Eikä edes hitto kerro milloin tai mitä se aikoo joskus antaa. Jään odottamaan.