Kakka mikä kakka

(Proosan analyysikurssin lopputehtävästä tuli sitten näinkin koheesioton ja epämääräinen viritelmä. Ketuttaa, kun piti taas jättää projektin toteutus viimeiseen sekuntiin. Copypasteilen tämän tähän ihan vain varoittavaksi esimerkiksi. Hyi hyi mikä klisemöhkäle. Jätän wikipediavoittoisen lähdeluettelon ja muut muodollisuudet pois. Ja totta kai tyylilleni uskollisena palautin tämänkin räpellyksen lukematta sitä kertaakaan läpi, joten pahoittelen virheitä ja rukoilen, ettei yhdenkään 'Goethen' tilalla lue 'Goatse'.)



KÄRSIMYKSEN MITTAVA KONTEKSTI

- Analyysi Johann Wolfgang Goethen teoksesta Nuoren Wertherin kärsimykset


1. Goethe myrskyn silmässä

Saksalainen kirjallisen kulttuurin kenttä osoitti dynaamisuutensa ja muutosvoimansa 1700-luvun kuluessa kohti uutta vuosituhatta. Kehityksen kirjaimellisessa myrskyn silmässä seisoi Johann Wolfgang Goethe (28.8.1749–22.3.1832), jonka kirjallisella tuotannolla oli kiistämättömän tärkeä asema risteyksessä, jossa historiallispositiivinen paradigma kypsyi valistusajan järkiajattelusta kohti romantiikan aikakautta, puhjeten kaipuun siniseksi kukaksi. Tässä samaisessa risteyskohdassa Goethen nuoruusiän mestarityö, vuonna 1774 julkaistu Nuoren Wertherin kärsimykset nousi saksalaisen Sturm und Drang -suuntauksen avainteokseksi. Sturm und Drang oli nimensä mukaisesti myrskyä ja kiihkoa, joka kumpusi individualistisen mielen syvimmistä syövereistä vastustamaan valistuksen jäykkää auktoriteettiuskoa ja rationalismia. Goethen nuoruusiän tunnemyrskyt jalostuivat myöhemmin Weimarin klassismiksi nimitetyksi pyrkimykseksi löytää entisaikojen esteettinen harmonia, mutta nuoren Wertherin sydäntäriipivät kärsimykset jäivät silti elämään ihmisten mieliin. Tässä analyysissä tarkastelen Nuoren Wertherin kärsimykset -kirjan nimihahmoa nakertavaa sisäänpäin kääntynyttä maailmantuskaa suhteessa teoksen ilmestymisajankohtaan, saksalaiseen yhteiskuntaan ja autobiografisiin elementteihin, sekä romaanin yhteiskunnallisia jälkiaaltoja. Jäikö nuori Wether elämään mieliimme juuri kuolemansa – itsemurhansa – tähden?


2. Saksalainen viitekehys kirjeromaanille

Nuoren Wertherin kärsimykset -teos rakentuu nimihenkilön ystävälleen Wilhelmille kirjoittamista kirjeistä, joissa etuoikeutettua elämää viettävän Wertherin mielialat vaihtuvat ensimmäisten kirjeiden yltiöseesteisestä luonnonrakkaudesta ensin velloviksi ääripäiksi ja lopulta maanisuudellaan mässäileväksi traagisuudeksi. Kirjekulttuurilla oli todellisuudessakin osansa saksalaisen sivistyksen rakentumisessa. 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Goethe, laaja-alaisesti niin taiteiden kuin tieteidenkin aloilla kunnostautunut Uomo universale, toimi saksalaisessa Weimarin kaupungissa useissa poliittisissa viroissa, nostaen mittavalla panoksellaan Weimarin yhdeksi maan kulttuurikeskuksista. Muitakin intellektuellin elämän keskiöitä toki oli, ripoteltuna ympäri Saksanmaata, mutta maan legendaarisen huono tieverkosta rajoitti niin fyysistä kuin älyllistäkin liikkuvuutta, eristäen kehityskeskukset yksinäisiksi saarekkeiksi. Parhaaksi kommunikaatioväyläksi osoittautuikin julkaiseminen.

Kirjallisuuden kuvaamien maailmojen painopiste oli vähitellen siirtynyt ylemmän keskiluokan elämäntarinoihin, jättäen prinssit ja aristokraatit hallitsemaan enää vain satiirien henkilöhierarkioita. Vuosien 1760 ja 1800 välillä kirjamarkkinat kaupallistuivat ja kirjojen julkaisumäärä kaksinkertaistui, syntyi suuri määrä kirjallisia tarkoituksia palvelevia ammatteja – molemmille sukupuolille, vieläpä –, kirjallisuuden kieli vaihtui latinasta saksaan ja teologisten julkaisujen dominanssi kutistui murto-osaan alkuperäisestä kaunokirjallisuuden vallatessa markkinoita. Kirjailijat koettiin henkisen pääoman luojiksi. Julkaisujen lisäksi henkistä pääomaa vaihdettiin nimenomaan kirjeiden välityksellä: syntyi kontakteja ja samanmielisten kommuuneja, jotka omalta osaltaan mahdollistivat Saksan nousun nurkkapatrioottisesta syrjäseudusta vallankumouksellisten ideoiden voimanpesäksi. Nuoren Wertherin kärsimykset -kirja yhdisti ilmestymisajankohtanaan hallinneen realismin tendenssin ennennäkemättömällä tavalla tunnemaailman elementteihin, ja sai merkittävän aseman erityisesti porvariston valtaannousua ennakoineena teoksena. Wertherin kirjeiden funktio ei tosin ollut sosiopoliittisuudessa, vaan kiivaan nuoren yksilön subjektiivisissa mielenpurkauksissa, mutta romaanin kirjemuoto ilmensi kuitenkin kirjallisen revoluution mukanaan tuomaa yhä häilyvämpää rajaa yksityisen ja julkisen välillä.


3. Goethen autobiografiset kärsimykset

Nuoren Wertherin kokemat kärsimykset ovat vahvasti sidoksissa nuoren Goethen läpikäymiin kärsimyksiin, ja kenties myös selittävät kirjan yksilökeskeistä ja subjektiivista otetta Wertherin sydänsuruihin. Kirjan nimihenkilö rakastuu onnettomasti nuoruuden viattomuutta huokuvaan Lotteen, jonka jo solmittu liitto vakaan ja kunnollisen Albertin kanssa muodostuu Wertherille ylitsepääsemättömän syväksi kärsimysten mereksi. Ihanaisella Lottella oli mitä ilmeisimmin vastineensa todellisuudessa, sillä myös nuoren Goethen mielitietyn Charlotte Buffin käsi oli jo luvattu toiselle. Goethe asteli tosielämän triangelista ulos elossa, mutta Werther sai osakseen Goethen ystävän Jerusalemin kohtalon: naimisissa olevaan naiseen rakastunut mies lähti maailmasta oman kätensä kautta. Todellisista tragedioista kummunnut Wertherin tarina olikin Goethelle kuin eräänlainen julkinen synnintunnustus ja taakoista vapauttava katharsis. Nuoren Wertherin kärsimykset -teos nousi kuitenkin heti ilmestyttyään myyntimenestykseksi ja saksalaisen Sturm und Drangin roihuavien tunteiden airueeksi, jolloin tunnustus sai aivan uudet mittakaavat repiessään auki eurooppalaisten kollektiiviseen tajuntaan kaiverrettuja arpia. Nuoren Wertherin tarinan välitön suosio teki mahdottomaksi Goethen oletettavan tavoitteen luoda uutta alkua merkitsevä välitilinpäätös, joka lakaisisi koetut sydänsurut piiloon tajunnan alimpiin kerroksiin, sillä kirja nousi maailmankirjallisuuden arvokaanoniin ja teki Goethen nuoruuden tragedioista julkista omaisuutta.


4. Porvarillisen vallankumouksen siemenet

Nuoren Wertherin tarinan syntykipinät olivat peräisin Goethen lyhyestä ja vahvojen tunteiden värittämästä nuoruuden mielenmaisemasta, ja tarinan jälkiaallot ravistelivat Eurooppaa vielä kauan sen jälkeen kun Goethe oli jättänyt myrskyn ja kiihkon taakseen. Nykylukijalle Wertherin yltiösentimentaalinen paatos saattaa välittyä teatraalisena angstivirtana, mutta mahtipontisen ilmaisun alta löytyy vuosisatojen vaihteen ideologista tarvetta tyydyttänyt vähäeleinen abstrakti ydin. Romaani nostaa keskiöön intuition ja tunteen ohjaaman sielun ja sivuuttaa valistusajan järjen, joten se sopi palvelemaan porvariston nousua ylimpää älymystöä ja sen aristokraattisia konventioita vastaan. Goethe itse ei ollut hengeltään erityisen vallankumousmielinen, mutta hänen teoksissaan häilyi Ranskan vallankumouksen ensiajatuksia.

Romaanissa Werther käy kamppailuaan luokkayhteiskunnan rajojen sisällä jonkinlaisena väliinputoajana. Maalaiskylässä ihanaisen Lotten vaikutuspiirissä hän omaksuu ylemmän roolin suhteessa muihin asukkaisiin ja huomaamattaan alleviivaa porvarillista asemaansa romantisoimalla ja poetisoimalla naiivisti talonpoikaisyhteisön maalaiselämää.

”Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia;
mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi
pysytellä erossa n. s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia - -.” (s. 13)

Kun Werther viimein kirjan toisessa osassa pakenee täyttymätöntä Loten kaipaustaan toiseen kaupunkiin, jossa hänelle tarjotaan konventionaalista ja kunnioitettavaa alemman virkamiehen toimea, Wertherin asema arvohierarkiassa kääntyy päälaelleen. Maalaiskylässä vallinnut etuoikeutetun asema ja näennäinen luokkarajoista piittaamattomuus muuttuu kaupungissa, jossa Wertherin läsnäolo ylempien virkamiesten ja aristokratian juhlissa aiheuttaa suoranaista närkästystä.

”Enemmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä
hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja kuinka
suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko juuri silloin tietäni
kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa - -.” (s. 92)

Goethe kuvasi saksalaisten keskiajalta periytyneiden ihmisluontoa tukahduttavien hierarkioiden jäykkyyttä, joka esti porvariluokkaa vapaasti toteuttamasta itseään. Rakkaustragedian alta löytyy siis luokkakonfliktin aineksia, ja vaikkei romaanin pintarakennetta dominoivalla rakkaustarinalla ollutkaan merkitystä maailmankulttuurille, onnistui se kuitenkin syvyydellään toteamaan jotain olennaista jokaisen itseään etsivän yksilön sielunmaisemien kehityksestä.


5. Luonnon kieli tunteiden tulkkina

Nuoren Wertherin kärsimykset alkaa ja loppuu tuntemattoman kertojan, kenties Goethen itsensä, kehyskertomusmaisella johdatuksella. Goethe korostaa kertojan kautta, että Wertherin kärsimykset on editoitu ja järjestetty kirjan muotoon jonkun muun kuin Wertherin itsensä toimesta. Samalla lyhyt johdanto tuntuu enteilevän kirjan ilmestymisestä seurannutta kuohuntaa: kertoja varoittaa heti, ettei Wertherin tie tule olemaan ruusuinen, ja kehottaa lukijaa etsimään kirjasta lohtua – todellisuudessa Wertherin kärsimykset luultavasti lietsoivat lukijassaan ennemmin kuoleman- kuin elämänhalua.

”Ja sinä lämmin sielu, joka tunnet itsessäsi samaa poltetta kuin hänkin,
ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota kirjanen ystäväksesi, ellet
omasta syystäsi tai kohtalon vuoksi ole löytänyt ketään läheisempää.” (s. 5)

Werther harrastaa jatkuvasti systemaattista itsetutkiskelua ja tarkkailee omia subjektiivisia olotilojaan, vaikka itsereflektio tuottaakin vain syvempää tietoisuutta omien kärsimysten ylitsepääsemättömyydestä. Kirjeissään nuori taiteilijasielu ilmaisee toistuvasti kielen ja taiteen kykenemättömyyttä kuvata tunteita ja romantiikan hengessä vahvasti läsnä olevaa luontoa. Valistuksen rationalismilla ja normitetulla taiteella ei hänestä ole ilmaisuvoimaa, ja romanttissävytteisen Sturm und Drangin hengessä hän näkee itsensä paradoksaalisena maailmanmaalarina, joka omien aistimustensa kautta tulee osaksi luontoa ja sen luomista.

”Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani levollista, rauhallista
olemistuntemista, että taiteenikin kärsii siitä. En osaisi nyt piirtää, en
vetäisyäkään, mutta koskaan en ole ollut suurempi maalari kuin näinä
hetkinä.” (s. 10)

Ajoittain Werther tuntuu kammoavan kielen latistavia konventiota jopa niinkin paljon, että kieltäytyy valjastamasta sitä uniikkien kokemustensa verbalisoijaksi. Wertherin pohtiessa sitä vääryyttä, että Lotte on varattu Albertille, jonka rakkaus kihlattuaan kohtaan ei tunnu saavuttavan Wertherin maanista mittakaavaa, manifestoituvat Wertherin hämmentyneet mielenmaisemat ajatusviivojen katkomina epäkoherentteina lauseyritelminä.

”Niin, katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen, kuin
– toivoi, ja kuin minä – luulisin olevani, jos – En vedä mielellään ajatusviivoja,
mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista ajatustani – ja minusta tuntuu, kuin
se tulisi näinkin kyllin selväksi.” (s. 121)

Kirjeiden ajatuksenomaisuutta korostava kieli on sekin pyristelyä irti valistuksen loogisesta järjenjuoksusta: Goethe haluaa ravistautua irti kielen vankilasta ja saavuttaa irrationaalisen kielenkäytön avulla sen tunteen ja sanattoman intuition, joka kieliopin takana odottaa täyttymystään. Wertherin runsas luonnonidyllien jumalallisuuden ylistys tuntuu sitovan hänet niin itsestään selväksi osaksi luontoa, että Wertherin oma luonto ja ympäristön luonnonilmiöt kutoutuvat limittäin. Toivo Lotten rakkaudesta heijastuu luonnon käsityskyvyn ylittävässä kauneudessa, ja mikä muukaan kuin pieni lintunen toimii Wertherin ja Lotten välisen pienen eroottissävytteisen hetken välikappaleena.

”Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku nokka
siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä kosketus tuntui
kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.” (s. 118)

Wertherin epätoivoisen rakkauden kasvaessa luonnon kaikkivoipuus tuntuu kuitenkin vain ilkkuvan hänen vähäpätöisyyttään, ja korkeita kukkuloita piirittävät myrskypilvet sateineen ilmestyvät myrskyn ja kiihkon vallassa olevan ihmisluonnon tueksi.

”Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin eräältä kallionkielekkeeltä, joka on
kukkulan rinteellä laakson yllä, ja on selittämätöntä, että hän semmoisena
pimeänä, sateisena yönä oli voinut kiivetä sinne putoamatta alas.” (s. 170)


6. Wertherin ainoa tie ulos kärsimyksistä

Itsemurhan läsnäolo läpäisee koko Wertherin tarinan niin voimakkaana, että kun kertoja viimein kirjan lopussa täydentää Wertherin kirjeiden jättämät aukot tiedoillaan, lukija tuskin yllättyy nuoren Wertherin riistäessä henkensä omakätisesti. Werther itse kysyy elokuun 18. päivän kirjeessään ”Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla myöskin on hänen kärsimystensä lähde?” (s. 73), ja hänen aavistuksensa käy varsin selvästi toteen, sillä rakkaudesta Lotteen hän ammentaa niin suurimmat onnentunteensa kuin lopullisen traagisen kohtalonsakin. Jo ensimmäisten seesteisinä soljuvien kirjeiden riveillä Werther vihjaa itsemurhan mahdollisuuden olevan jopa jonkin asteinen eteenpäin puskeva voima, jonka olemassaolo antaa ihmiselle oikeuden hallita omaa elämäänsä.

”Ja sitten, niin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään
sydämessään aina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin
vain tahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.” (s. 18)

Werther kiistelee Albertin kanssa itsemurhan oikeutuksesta, ja kunnollistakin kunnollisempi Albert toki näkee itsemurhan järjettömän vastenmielisenä ja rikollisena tekona. Jokapäiväisen ja yleisen erimielisyyden muodossa esitetty kiista on kuitenkin selkeästi Wertherille hyvin henkilökohtainen, sillä itsemurhan veitsenterällä tanssimisesta on muodostunut luonnollinen ja itsestään selvä osa hänen elämäänsä. Ihannoimiensa kreikkalaisten ajattelijoiden tavoin Werther näkee itsemurhan niin inhimillisenä vaihtoehtona, että valta päättää omasta elämästä ja kuolemasta erottaa ihmisen eläimestä.

”Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä,
voiko hän kestää kärsimystensä mittaa, olkoot hänen kärsimyksensä sitten
henkistä tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yhtä omituista sanoa,
että ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä
sanoa pelkuriksi ihmistä, joka on kuollut kovaan kuumeeseen.” (s. 69)

Wertherin, Lotten ja Albertin pyörittyä tarpeeksi kauan kohteliaisuuden ylläpitämässä triangelissaan, käy tilanteen kestämättömyys lopulta liian raskaaksi Wertherille, joka on tyydyttänyt rakkaudennälkäänsä elämällä jokaisen Lotten sisarellisen huomionosoituksen mielessään läpi tuhatkertaisena lemmenosoituksena. ”Hyvästi! En näe muuta vapahdusta tästä kuin haudan.” (s. 80) on Werther useasti todennut epäkiitollisen egosentrisissä kirjeissään ystävälleen Wilhelmille, mutta vasta kirjan viimeisillä sivuilla tragedia saa odotetun teatraalisen loppunsa. Werther varastaa viimeisen suudelman Lotten huulilta, ja ryhtyy järjestelmällisesti toteuttamaan armollista loppuaan. Mysteeriksi jää, miten tietoisia Lotte ja Albert ovat ystävänsä aikomuksista, sillä vaikka Wertherin suisidaaliset taipumukset ovat käyneet pariskunnalle selviksi, lainaavat he silti nuorelle kärsijälle asetta tämän sitä pyytäessä. Mielen sekasorron ja systemaattisen kuolemaan valmistautumisen paradoksaalinen yhdistelmä toimii taustana, kun Werther kirjoittaa Lottelle viimeisen pitkän kirjeen, jossa hän omaksuu sankarillisen marttyyrin ja sijaiskärsijän roolin.

” – Tämä ei ole epätoivoa, tämä on varmuutta siitä, että nyt olen kestänyt
loppuun ja että uhraan itseni sinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin
sitä? Yhden meistä kolmesta täytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla
minä! Oi rakas, tätä raadeltua sydäntäni on usein nuoleksinut
tulikielinen ajatus – murhata miehesi! – sinut! – itseni! – ” (s. 155)


7. Kuolemanjälkeinen kuohunta

Kertojan tehtäväksi jää selostaa Wertherin inhorealistiset viimeiset hetket. Yöllä kahdeltatoista päähän itseään ampuneen Wertherin valtimo tykyttää vielä aamulla lääkärin saapuessa, mutta aivot ovat valuneet ulos ja jäsenet veltostuneet. Hautauskin tapahtuu kunniattoman itsemurhaajan ansaitsemalla tavalla: ”Muutamat käsityöläiset kantoivat hänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.” (s. 184)

Itsemurhan yksityiskohdat – kirjoituspöydän äärelle ammuttu ruumis, päällään sininen takki ja keltainen liivi kuten Wertherillä aina – eivät kuitenkaan lyöneet viimeistä naulaa Wertherin arkkuun, vaan itsemurha jäi – niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin – elämään. Kirjan ilmestymisen jälkeen Eurooppaa nimittäin pyyhki Werther-kuumeeksikin nimitetty ilmiö, joka sai kulminaationsa lukuisien imitaatioitsemurhien muodossa: Nuoren Wertherin kärsimyksien lukijat pukeutuivat esikuvansa lailla siniseen takkiin ja keltaiseen liiviin, suihkaisivat kenties päälleen vielä henkäyksen markkinoille lanseeratusta Eau de Werther - parfyymistä, ja ampuivat itsensä kirjoituspöydän äärelle Goethen nuoruudenteosta käsissään puristaen. Varmasti suurilta osin huhupuheiden myötä legendan mittoihin paisunut ilmiö antoi nimensä nykyäänkin tunnetulle Werther-efektille, joka kuvaa medioiden tarjoamien itsemurhamallien myötävaikutusta potentiaalisiin itsemurhan tekijöihin. Imitaatioitsemurhat löivät Nuoren Wertherin kärsimykset -teoksen kanteen pahaenteisen stigman, mutta kirjan merkittävyys ei kuitenkaan kumpua sen jälkimainingeista, vaan sen kuvaamien myrskyävien mielenmaisemien välittämästä ihmisyyden ja vapauden pyrkimyksestä.


(Hm joo ihan lievästi kuivui kasaan loppua kohden, voi kakkojen kakka tosiaan.)

[Myöhemmin: Ja sain sitten 3+, oevoe.]