Piparitalotragedia

 
Kuuntelen Husky Rescueta.

Joku kilistelee lusikkaa mukissa tuolla naapuriasunnossa. Eilen siellä soi kovaa joku mauton musiikki.

En löytänyt äsken kynsisaksia, joten leikkelin kynnet tylpillä suurilla Ikea-keittiösaksilla. Lopputulos on kubistisempi kuin Picasson Avignonin naiset. Pyörän avainkin on ollut hukassa jo ikuisuuden. Isä kysyi olenko vienyt pyörät talvisuojaan, ja valehtelin sujuvasti, vaikka tosiasiassa pyörä on hautautunut jonnekin tuonne sisäpihan kinoksiin. Kai se keväällä sieltä löytyy. Avaimien löytymisestä en ole niinkään varma. En ole tosin etsinytkään.

Tänään ehdin ensimmäistä kertaa ajoissa psyko(logi)lle. Se tuntuu jo melkein rutiinilta. Joka perjantai menen sinne, ja ajan loputtua mulla on sylissäni suuri nenäliinoista rypistetty pallo. Tänään näytti lupaavasti siltä että onnistun välttämään kaikki pateettisen ylisentimentaaliset silmänvuotoilmiöt ja nenäliinamytyt, mutta loppumetreillä kaikki menikin sitten pipariksi ja nonparellit vain kimpoilivat lattialistoista. (Kaikki meni nonparellipipariksi.) Syliin ehti sittenkin syntyä keskikokoinen nenäliinamytty ennen kuin psyko sanoi ajan loppuvan. Otin myös ensimmäistä kertaa kokonaisen pillerin, koska tuollaisia kärpäsenkakan kokoisia nappeja on niin helkutin vaikea puolittaa ilman, että jäljelle jää vain epämääräistä pölyä.

Olen juonut ihan kamalasti teetä. Se on niin sympaattinen juoma, mihin sitä ihmissuhteita tarvitseekaan, kun voi vain nököttää yksin pimeässä hörppimässä kuumaa piparminttuteetä. Ostin sellaisen teepallonkin, jonne sitten lusikoin chilillä, mustapippurilla ja kookoksella maustettua intialaista Chai-lattea, haudutan ja teeskentelen että teepalloilla pelleily jotenkin parantaisi oloani. Lempimakuni on kuitenkin mansikanpaloilla maustettu Aavikkokerma-punapensastee, joka vie kielen mennessään ja sisältää vieläpä kaikenkarvaisia antioksidantteja ja soluja puhdistavia entsyymejä...vaikka hittoako minä niistä terveysvaikutteista, riittää kun voin viettää itseni kanssa semisofistikoituneita teetä ja sympatiaa -hetkiä.

Iltasanomien kansiteksti "Kirkan hetki löi" oli mielestäni mauttomuuden multihuipentuma. Ylipäätään ahdistaa tuollainen, että ihmisen kuoltua kaikki lööpit kirkuvat kuolemasta, leskien surusta ja tuskaisista viimeisistä hetkistä. Julkisuuden henkilöt harvoin saavat elää rauhassa, joten minusta heille voisi suoda oikeuden kuolla rauhassa. Tietenkin asiasta uutisoidaan, mutta minusta on ällöttävää että heti seuraavana päivänä jossain Ruben&Joonaksessa triviaalitiedoilla brassailevat "ystävät" kieriskelevät julkisessa surussaan. Tuntuu, että keltaisella lehdistöllä on komeroissaan valmiit R.I.P.-ekstrat kaikista yli viisikymppisistä julkkiksista, jotta yllättäviinkin kuolemiin voidaan reagoida salamannopeasti 25-sivuisella speciaalilla. Ja hyvin myy. Vanhaksikin tässä alkaa itsensä tuntea, kun ikuisesti olemassa olleet kirkat ja juicet kupsahtelevat ympäriltä. Kenen vuoro seuraavaksi? Saammeko nähdä Iltasanomien uutisoivan kuinka "Lumi teki enkelin Hectorin eteiseen"? Entäpä miten olisi "Paula Koivuniemi - aikuisen naisen kuolema"?

Ja miksi vihannekset ovat niin kalliita? 2,50 kukkakaalista!?

Mulla on vain yksi ilme/ se ei ole surullinen/ eikä se ole iloinen/ se vain jäi kasvoilleni eilen/ enkä viitsinyt sitä enää muuttaa

Viisi haavetta. Aavetta. Navetta. Valetta. Sadetta.

1. Joku nappikaupan omistava vanha rouva päättäisi luopua nappibisneksestä ja myisi liikkeensä minulle tositosi halvalla ja perustaisin pienen ihanan putiikin, jossa myytäisiin hienoja asioita ja uniikkikappaleita, retrotarratossuja ja sarjakuvia ja hölmöjä t-paitoja. Ja aamupäivisin kävisin sen vanhan rouvan kanssa Aschanilla syömässä leivoksia, koska rouva olisi hieman yksinäinen (mutta aina arvokkaan näköinen, sellainen kuin se kettunainen Voiman kannessa joskus).

2. No olisi kiva asua sellaisessa avarassa ja askeettisessa isoikkunaisessa piilodesign-talossa. Laurin kanssa. Seinien pitäisi olla maalattavat, ei tapettia. Ulkopuolelta se voisi olla sellainen funkkisbetonilaatikko.

3. Olisi myös kiva matkustaa Pariisiin ja päästä töihin vaikka Chloén, Moschinon tai Marc Jacobsin liikkeeseen...Tai no lohdutuspalkintona edes pyörittelemään hattaroita Eiffelin juurelle, pliis mitä vaan! Voisin asua missä vaan teltassa tai pahvilaatikossa (ja föönata tukkaa metron yleisten vessojen käsienkuivatuskoneen alla niin kuin Madonna Finding Susanissa.)

4. Voisin kirjoittaa jonkun hyvän kirjan, ei ehkä romaania vaan jotain Hanna Hauru -tyylistä lyhyttä kamaa, ja sitten Sammakko julkaisisi sen toooosi hienolla kannella ja se saisi ylistävän arvostelun Hesarissa. Voisin jäädä vaikka Sammakkoon töihin ja kirjoittaa freelancerina Imageen ja Muotoon ja sellaisiin.

5. Olisi myös kivaa laihtua sellaiset 10 kg, leikata tukka ihan lyhyenlyhyeksi ja ostaa uudet paksusankaiset nörttisilmälasit.

Entten tentten, än yy tee

Paha olla. Söin taas verigreipin. Tykkään kun se näyttää ihmislihalta. Väkivaltahedelmä. Kopioin vanhoja päiväkirjailuja tänne ja luin niitä puolihuolimattomasti. Ällöttävän teennäistä ja vastenmielistä tekstiä. En tykkää yhtään olla minä. Täällä on öisin tosi kylmä enkä haluaisi iltaisin mennä nukkumaan. Varpaat palelevat vaikka jalassa on villasukat. Joka ilta kestää ainakin kaksi tuntia ennen kuin ne lämpenevät ja pystyy ehkä nukahtamaan. Ja seuraavaksi vaihtoehtoisesti joko kuristuu ja tukehtuu ylimääräisiin peittoihin tai herää aamuyöstä kun tuuletusluukusta puhaltaa sisään jäätä ja pahoja henkiä. Juuri kun on nukahtamassa, ambulanssi ajaa ikkunan alta piipaapiipaapiipaapiipaa ja joku siellä sisällä ehkä saa sydänkohtausta tai keskenmenoa tai vuotaa kuiviin ja hengittää viimeistä kertaa ikinä. Ja sitten makaan jääkylmässä sängyssäni ajattelemassa miltä tuntuu hengittää viimeistä kertaa ikinä ja sitten kello soi ja pitää nousta ja kylpyhuone on niin kylmä että peiliin melkein kasvaa kuurankukkia ja jääkidenurmikkoa. Juoksen kouluun ja opiskelen asioita joista en ole kiinnostunut ja mietin, että sitä jatkuu ainakin seuraavat kuusi vuotta ja silloin todella tekisi mieleni paloitella lisää verigreippejä.

(Jos Lauri on täällä, varpaat lämpenevät nopeammin. Se on niin lämmin. Ja minä niin kylmä, että tarvitsen ulkopuolista lämmitysapua.)
 

Jatkuu niin kuin sade

Antti T. sanoo:
ootkin tollanen saatana 

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan eikä sirkus tai sata hattaraa

No äh haluaisin sanoa jotain mutta mikään ajatus ei osaa järjestäytyä standardienmukaiseksi kahdeksan elektronin oktettirakenteeksi vaikka mieli on täynnä till bristningsgränsen ja hajoaa pian teräväreunaisiksi fragmenteiksi ja kiliseekolisee pitkin lattianreunoja koska hitto jostain niitä sirpaleita on saatava eikä aggressiomukeja ole enää jäljellä joten on varsin loogista uhrata marttyyreistä estetiikannälkäisin - minäminäminä - ja pirstoa hilpeä mielenmaisemani pienenpieniksi melankoliansinisiksi kristallikiteiksi jotka ripottelen kireällä ranneliikkeellä norsunluisesta suolasirottimestani palapelien hukkapaloista rakennetun ja enkelikiiltokuvilla päällystetyn lavuaarin likaisenvalkoiselle emalipinnalle.


v  ä  l
i  m  e
r  k  k
e  j  ä


Ja oikeastaan pmmp on joka tapauksessa jo sanonut kaiken mitä minä ehkä olisin voinut sanoa. Vituttaa vaan taas.