Piparitalotragedia

 
Kuuntelen Husky Rescueta.

Joku kilistelee lusikkaa mukissa tuolla naapuriasunnossa. Eilen siellä soi kovaa joku mauton musiikki.

En löytänyt äsken kynsisaksia, joten leikkelin kynnet tylpillä suurilla Ikea-keittiösaksilla. Lopputulos on kubistisempi kuin Picasson Avignonin naiset. Pyörän avainkin on ollut hukassa jo ikuisuuden. Isä kysyi olenko vienyt pyörät talvisuojaan, ja valehtelin sujuvasti, vaikka tosiasiassa pyörä on hautautunut jonnekin tuonne sisäpihan kinoksiin. Kai se keväällä sieltä löytyy. Avaimien löytymisestä en ole niinkään varma. En ole tosin etsinytkään.

Tänään ehdin ensimmäistä kertaa ajoissa psyko(logi)lle. Se tuntuu jo melkein rutiinilta. Joka perjantai menen sinne, ja ajan loputtua mulla on sylissäni suuri nenäliinoista rypistetty pallo. Tänään näytti lupaavasti siltä että onnistun välttämään kaikki pateettisen ylisentimentaaliset silmänvuotoilmiöt ja nenäliinamytyt, mutta loppumetreillä kaikki menikin sitten pipariksi ja nonparellit vain kimpoilivat lattialistoista. (Kaikki meni nonparellipipariksi.) Syliin ehti sittenkin syntyä keskikokoinen nenäliinamytty ennen kuin psyko sanoi ajan loppuvan. Otin myös ensimmäistä kertaa kokonaisen pillerin, koska tuollaisia kärpäsenkakan kokoisia nappeja on niin helkutin vaikea puolittaa ilman, että jäljelle jää vain epämääräistä pölyä.

Olen juonut ihan kamalasti teetä. Se on niin sympaattinen juoma, mihin sitä ihmissuhteita tarvitseekaan, kun voi vain nököttää yksin pimeässä hörppimässä kuumaa piparminttuteetä. Ostin sellaisen teepallonkin, jonne sitten lusikoin chilillä, mustapippurilla ja kookoksella maustettua intialaista Chai-lattea, haudutan ja teeskentelen että teepalloilla pelleily jotenkin parantaisi oloani. Lempimakuni on kuitenkin mansikanpaloilla maustettu Aavikkokerma-punapensastee, joka vie kielen mennessään ja sisältää vieläpä kaikenkarvaisia antioksidantteja ja soluja puhdistavia entsyymejä...vaikka hittoako minä niistä terveysvaikutteista, riittää kun voin viettää itseni kanssa semisofistikoituneita teetä ja sympatiaa -hetkiä.

Iltasanomien kansiteksti "Kirkan hetki löi" oli mielestäni mauttomuuden multihuipentuma. Ylipäätään ahdistaa tuollainen, että ihmisen kuoltua kaikki lööpit kirkuvat kuolemasta, leskien surusta ja tuskaisista viimeisistä hetkistä. Julkisuuden henkilöt harvoin saavat elää rauhassa, joten minusta heille voisi suoda oikeuden kuolla rauhassa. Tietenkin asiasta uutisoidaan, mutta minusta on ällöttävää että heti seuraavana päivänä jossain Ruben&Joonaksessa triviaalitiedoilla brassailevat "ystävät" kieriskelevät julkisessa surussaan. Tuntuu, että keltaisella lehdistöllä on komeroissaan valmiit R.I.P.-ekstrat kaikista yli viisikymppisistä julkkiksista, jotta yllättäviinkin kuolemiin voidaan reagoida salamannopeasti 25-sivuisella speciaalilla. Ja hyvin myy. Vanhaksikin tässä alkaa itsensä tuntea, kun ikuisesti olemassa olleet kirkat ja juicet kupsahtelevat ympäriltä. Kenen vuoro seuraavaksi? Saammeko nähdä Iltasanomien uutisoivan kuinka "Lumi teki enkelin Hectorin eteiseen"? Entäpä miten olisi "Paula Koivuniemi - aikuisen naisen kuolema"?

Ja miksi vihannekset ovat niin kalliita? 2,50 kukkakaalista!?