1 < 2

Olen nyt vähän ehkä siirappihattarainen, mutta sanon silti. Niin että niin, kaiken tyhmän masennusaaltoilun keskellä on kuitenkin edes yksi kiintopiste, jotain mistä haluan pitää kiinni niin lujaa kuin jaksan. Vaikka useimmiten pitääkin tyytyä vain sanoihin meseruudussa tai ääneen puhelimessa, niin ne sanat ovat maailman tärkeimmän ihmisen näppäilemiä ja se ääni on maailman tärkeimmän ihmisen ääni. Voin syödä kourallisen rauhoittavia päivässä, mutta niiden vaikutus on aika surkean mitätön verrattuna siihen, miten hyvältä tuntuu päästä sen maailman tärkeimmän ihmisen syliin. Kunpa voisin käpertyä sinne nyt ja vaan olla lähellä. On ikävä ja rakastan vaan niin kovasti.

(Joudun olemaan pari päivää ilman vaaleanpunaisia sukkulalääkkeitäni, ja mahdollisesti osittain siitä johtuen hieman kuohuu yli ja itken silmät pois päästäni nyt.)

Tappajavalasratsastaja

(Huomatkaa toki, että otsikossa esiintyy vain yhtä vokaalia.)

Peruutin psykon, kun en päässyt ylös sängystä. Harmi. Sitten jatkoin uniani. Ja ne olivat kummallisia. Harrastin kung futa ilkeitä leopardeja vastaan, kun ne yrittivät viedä kanoja kanatarhastani. Kanatarhani oli äidin edellisessä kodissa, lähellä merta. Minulla oli pieniä kauniita kissoja sylissä. Nukuin vanhassa huoneessani, kun alakerrasta alkoi kuulua PMMP:n Kesäkaverit. Päättelin, että äiti ja veli kuuntelevat sitä. Sitten heräsin. Kesäkaverit jatkoi soimistaan. Se kuuluikin naapurista. Ne kuuntelevat aina musiikkia niin kovaa. Tänä aamuna ne kuuntelivat poikkeuksellisen hyvää musiikkia. Molokon The time is now soi ainakin kahdesti. Se on hyvä. Ja Moloko-nimi on peräisin Kellopeliappelsiinista. Se on venäjää ja tarkoittaa maitoa. Kai.

Olen nähnyt kummastuttavan paljon unia äidin edellisestä kodista meren rannalla. En tiedä miksi. Ehkä olen regressoitumassa lapseksi, ja palaan unissani lapsuuden maisemiin. Ja maustan lapsuuden maisemiani leopardeilla. Ehkä. Yhtenä yönä nukuin Laurin kanssa, ja näin unta käärmeistä. Koko ranta oli täynnä käärmeitä. Ja ala-asteen musiikinopettajani Kaitsu kulki aina meidän käärmerannan kautta kouluun. Se käveli rannalta suoraan mereen ja kahlasi sitten kouluun.

*

Aaaah. Kuuntelen Lapkon uutta sinkkua. Killer Whales. Ja tykkään. Tykkään myös uusista promokuvista, joissa on harmaita merenrantoja ja nahkaa. Pian tulee uusi levy. Ja keikkoja. Varmasti menen. (Tuntuu melkein hassulta innostua tästä, koska en ole aikoihin jaksanut oikein innostua mistään.) Parasta Lapkossa on Maljan orgastinen lavapresenssi. Jos osaisin ikinä nauttia mistään sillä intensiteetillä, jolla Malja tuntuu nauttivan esiintymisestä, olisin...no, en ollenkaan oma itseni. Eikä minua hävetä yhtään tykkäillä kyseistä kokoonpanoa, joten kaikki lapko-hyi-hyi -ihmiset voivat puolestani haukata paskaa.

*

Merkittäköön vielä muistiin, että majailen atm tähänastisen elämäni syvimmässä aallonpohjassa, enkä toistaiseksi tiedä miten jaksaisin päästä sieltä pois. Neito merihädässä! Heittäkää kellukkeet!

Värisevää sielua pitää tallata niin vitusti

Pimpelipompeli.

Mikki Hiireltä tuli postia: "...we feel your backround and experience may be of interest to us for future opportunities...blaablaa...we would like to keep your application on file and recontact you, should an position become available." Saatanan siimahännät ja housuttomat ankat, olisin halunnut sataprosenttista faktaa töiden ajankohdasta ja luonteesta, en ympäripyöreää jonotuslista-schaissea. Olin varmaan edellisessä elämässäni joku natsisaksalainen kaasukammio-ovimies, ja nyt minua rankaistaan toistuvilla korvatulehduksilla ja piinaavalla kesätyöepätietoisuudella. Äh kun haluaisin räjähtää sumuksi.

Kävin lääkärissä aamulla. Se käski heittämään Cipralexit roskikseen, antoi käteen paketillisen kivoja vaaleanpunaisia muovipäällysteisiä sukkuloita, kirjoitti kaksi uutta reseptiä ja huomautti ystävällisesti, että niillä ei sitten vatsahuuhtelua pidemmälle pääse. Muistin vihdoinkin käydä labrassakin, jossa verenimijätäti armollisesti tyytyi yhteen putkiloon.

Kotimatkalla poikkesin Naantalin aurinkoisessa täyttämässä kofeiinivarastojani ja itkin pitkin Iltalehteä. Iltalehtien suojassa on sikäli normaalia pillittää, että se roskajournalismin ja paskanjauhannan määrä saisi kenet vain keskinkertaisillakin älynlahjoilla varustetun kaduntallaajan kyyneliin.

Aamuyöstä sunnuntaina istuskelin Marina Palacessa Palefacen kanssa jammailemassa Turkujazzin jälkiaalloissa. Pitäisi kai vierailla öisissä Hese-jonoissa useamminkin. Herra Kalpeanaama oli oikein viihdyttävää seuraa. Humalatilasta johtuen sain todellakin pinnistellä, etten olisi sortunut pienen Colgate Soulmate -serenadin kerjäämiseen. Muistan kun joskus Back to square onen aikoihin katsottiin Martin kanssa Palefacen esiintymistä Summerissa ja naurettiin, kun juontaja ei osannut ääntää sen nimeä oikein. Olen tulossa vanhaksi.

Joskus vielä rikon

Minulla on psykologina mies, joka näyttää pojalta. Sellaiselta pieneltä pojalta, joka saa kotona iltaisin tukkapöllyä. Usein se näyttää hämmentyneeltä, muttei koskaan kiusaantuneelta niin kuin minä. Joskus se kättelee istunnon lopuksi, ujosti eikä yhtään vakuuttavasti. Uutta aikaa varattaessa se lakkaa olemasta kömpelö. Se kieppuu tietokonetuolissaan selkä minuun päin, laittaa papereita tulostimeen, naputtelee näppistä tositosi nopeasti. Luulen, että se yrittää hosumisellaan antaa minulle aikaa koota itseni ennen lähtöä. Sen sohvatuolin vasemmanpuoleisen käsinojan 
kangaspäällysteeseen on kulunut sormenjäljet.

Yritän olla tuijottamatta pikkupöydällä nenäliinapakkauksen vieressä olevaa kuivakukkamaljakkoa. Samoja kukkia on odotushuoneen puolellakin. Samoja kukkia oli isän luonakin. Ihan samoja typeriä kukkia takan päällä.

Ajattelin ehkä ostaa kausikortin jollekin kuntosalille. Voisin vaikka pyöräillä kuntopyörällä.

Haluaisin kuunnella musiikkia, mutten tiedä mistä pidän. Voisin kuunnella jotain iloista, mutta iloinen musiikki on yleensä paskaa musiikkia.

Kuoppa

Myttyyn on mennyt. Vähän kaikki. Mutta ei mene Britneylläkään hyvin, yritti hirttäytyä klinikan lakanoihin juostuaan ympäriinsä huutamassa olevansa antikristus. Eilen dyykkasin roskiksesta Hesarin liitteet, luin niitä aamuyöhön juustonaksujen voimalla, otin pari nappia ja heräsin neljältä päivällä tykyttävään päänsärkyyn. Motivaatio on miinuksen puolella, enkä oikein keksi miksi pitäisi jaksaa yrittää. Joten en yritä. Enkä jaksa.

Lääkäri ja psyko kyselevät jatkuvasti, mistä pidän ja mitä haluaisin tehdä. Jos tietäisin mitä haluaisin tehdä, varmaankin tekisin sitä, enkä kuluttaisi päiviäni nukkuen. Niinpä vastaan niille, että haluan nukkua ja syödä. Sitten psykologi ehdottaa monivuotista psykoterapiaa ja lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä. Mikä niitäkin vaivaa? En halua mitään ikuista sohvaterapiaa enkä
turruttavia pillereitä. Ne eivät korjaa minua. Kun psyko pyytää luettelemaan haukkumanimiä, joilla isä on kutsunut minua, tai rangaistuksia, joita isä on minulle antanut, en todellakaan tunne
minkäänlaista helpotusta tai vapautumista. Oikeastaan minulla on vaikeuksia ymmärtää koko psykologisysteemiä. Vanhoissa paskoissa muistoissa kieriminen ei auta vittuakaan. En tiedä,
miksi minun pitäisi käydä läpi niitä asioita. En ole missään vaiheessa kieltänyt niiden asioiden
olemassaoloa, en ole kieltäytynyt ajattelemasta niitä. Olen antanut anteeksi. Ne asiat eivät ole enää muuttumassa mihinkään suuntaan. "Ne asiat" voivat puolestani mennä vittuun tai olla menemättä, se ei vaikuta nykytilanteeseen mitenkään. Se, mikä nykytilanteeseen vaikuttaa, on sitten hieman suurempi mysteeri. Kuvailin psykolle, että tuntuu vain siltä kuin olisin saanut jonkun flunssatartunnan, jonkun minusta riippumattoman tartunnan, jonkun möykyn aivoihin. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta siltä se tuntuu. Ja se tuntuu. Se tuntuu koko ajan.

Aggressiivinen olo. Tekisi mieli repiä ja potkia. Menen pian soittamaan naapurin ovikelloa ja kysymään vapaaehtoisia.