1 < 2

Olen nyt vähän ehkä siirappihattarainen, mutta sanon silti. Niin että niin, kaiken tyhmän masennusaaltoilun keskellä on kuitenkin edes yksi kiintopiste, jotain mistä haluan pitää kiinni niin lujaa kuin jaksan. Vaikka useimmiten pitääkin tyytyä vain sanoihin meseruudussa tai ääneen puhelimessa, niin ne sanat ovat maailman tärkeimmän ihmisen näppäilemiä ja se ääni on maailman tärkeimmän ihmisen ääni. Voin syödä kourallisen rauhoittavia päivässä, mutta niiden vaikutus on aika surkean mitätön verrattuna siihen, miten hyvältä tuntuu päästä sen maailman tärkeimmän ihmisen syliin. Kunpa voisin käpertyä sinne nyt ja vaan olla lähellä. On ikävä ja rakastan vaan niin kovasti.

(Joudun olemaan pari päivää ilman vaaleanpunaisia sukkulalääkkeitäni, ja mahdollisesti osittain siitä johtuen hieman kuohuu yli ja itken silmät pois päästäni nyt.)