Kuoppa

Myttyyn on mennyt. Vähän kaikki. Mutta ei mene Britneylläkään hyvin, yritti hirttäytyä klinikan lakanoihin juostuaan ympäriinsä huutamassa olevansa antikristus. Eilen dyykkasin roskiksesta Hesarin liitteet, luin niitä aamuyöhön juustonaksujen voimalla, otin pari nappia ja heräsin neljältä päivällä tykyttävään päänsärkyyn. Motivaatio on miinuksen puolella, enkä oikein keksi miksi pitäisi jaksaa yrittää. Joten en yritä. Enkä jaksa.

Lääkäri ja psyko kyselevät jatkuvasti, mistä pidän ja mitä haluaisin tehdä. Jos tietäisin mitä haluaisin tehdä, varmaankin tekisin sitä, enkä kuluttaisi päiviäni nukkuen. Niinpä vastaan niille, että haluan nukkua ja syödä. Sitten psykologi ehdottaa monivuotista psykoterapiaa ja lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä. Mikä niitäkin vaivaa? En halua mitään ikuista sohvaterapiaa enkä
turruttavia pillereitä. Ne eivät korjaa minua. Kun psyko pyytää luettelemaan haukkumanimiä, joilla isä on kutsunut minua, tai rangaistuksia, joita isä on minulle antanut, en todellakaan tunne
minkäänlaista helpotusta tai vapautumista. Oikeastaan minulla on vaikeuksia ymmärtää koko psykologisysteemiä. Vanhoissa paskoissa muistoissa kieriminen ei auta vittuakaan. En tiedä,
miksi minun pitäisi käydä läpi niitä asioita. En ole missään vaiheessa kieltänyt niiden asioiden
olemassaoloa, en ole kieltäytynyt ajattelemasta niitä. Olen antanut anteeksi. Ne asiat eivät ole enää muuttumassa mihinkään suuntaan. "Ne asiat" voivat puolestani mennä vittuun tai olla menemättä, se ei vaikuta nykytilanteeseen mitenkään. Se, mikä nykytilanteeseen vaikuttaa, on sitten hieman suurempi mysteeri. Kuvailin psykolle, että tuntuu vain siltä kuin olisin saanut jonkun flunssatartunnan, jonkun minusta riippumattoman tartunnan, jonkun möykyn aivoihin. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta siltä se tuntuu. Ja se tuntuu. Se tuntuu koko ajan.

Aggressiivinen olo. Tekisi mieli repiä ja potkia. Menen pian soittamaan naapurin ovikelloa ja kysymään vapaaehtoisia.